Onko se vain pääni sisällä vai onko joka puolella yhtäkkiä kauheasti puhetta opiskelusta ja valmistumisesta ja nuorten ahdingosta löytää työpaikka ja elättää itsensä? Siitä, kuinka kaikki on vaikeaa ja kamalaa, unelmat särkyvät ja pieni ihminen lyödään lyttyyn tosielämän mankelissa. Niitä juttuja on nyt kaikissa lehdissä ja just siihen aikaan, kun mun pitäisi valmistua ja ruveta oikeasti aikuiseksi. Ihan kuin universumi tahtoisi viestittää minulle jotain, hmm.

En osaa päättää, uskaltaisinko kuitenkin olla sitä mieltä, että mulle käy ihan hyvin. Mulla on sentään etuna se, etten koskaan ole palavasti unelmoinut olevani maailmankuulu ballerina tai harpunsoittaja tai muotisuunnittelija. Olen kauhean nokkava nyt, mutta oletan silti, että insinöörillä on suuremmat todennäköisyydet pärjätä kuin taiteilijalla. Saatan vähän hymyillä vinosti niille lehtijutuille, joissa vastavalmistunut saksofonisti ihmettelee, että miten se onkin, kun kukaan ei anna töitä. (En mä oikeasti tiedä saksofonistien työtilanteesta. Tämä oli arvaus.) En oikein jaksa sitä jenkkiläistä ajatusmaailmaa, jossa kaikki on mahdollista jos vain haluaa ja aina pitää tavoitella tähtiin. Ei se oikeassa elämässä mene niin, ei tämä maailma toimisi jos jokainen olisi taidemaalari. Silloin ei olisi seiniä, johon ne taulut voisi naputtaa.
 
Mutta sitten toisaalta, mulla ei myöskään ole sitä sisimmän paloa ja räjähtelevää luovuutta, joka puskisi eteenpäin. Joskus tuntuu, että nuorella ja dynaamisella ihmisellä pitäisi sellaista olla, jos meinaa pärjätä. En voi sanoa, että olen halunnut olla insinööri siitä asti kun opin puhumaan tai että olisin valmis taistelemaan kynsin ja hampain verissäpäin insinööriyteni puolesta. En edes usko, että olisin tässä kovin hyvä - en vain tiedä, missä olisin parempi. Onko se sitten hyvä lähtökohta säkenöivälle uralle? Ei varmaan. Toisaalta en mä mitään säkenöintiä kaipaakaan, koska mun kunnianhimoni ja kilpailuviettini ovat aika surkastuneita. Haluaisin vain sellaisen työpaikan, johon olisi edes puoliksi kiinnostavaa aamuisin mennä ja josta saisi sen verran rahaa, että voisi sitten iltapäivällä töistä päästyään tehdä vähän jotain kivaa. Onkohan sekin liian yliampuva toive? On vissiin, ainakin jos niitä epätoivojuttuja lukee.
 
Ää-ää, tympii tämä ikuinen epävarmuus ja muutaman kuukauden välein toistuva työnhakurumba. Ajatella, jos joskus saan vakinaisen työpaikan, miten sitten osaan ollakaan? Koska työssäkäyvillä ihmisillähän ei ole murheita, eikö niin? Haa. Tämä pitääkin muistaa jatkon varalle.
 
Muutama viikko diplomityön palauttamiseen. Vihaan sitä tekelettä.