Olen aina luullut, että olen pimeän lapsia, mutta ehkä en olekaan. Tai ehkä se avainsana on lapsi. Pienet lapset, kuten vaikkapa viidennen vuosikurssin yliopisto-opiskelijat, elävät kuitenkin usein sellaista elämää, että päivänvalon näkee joskus. Lompsiessa kouluun puoliltapäivin ja pari tuntia myöhemminkin takaisinpäin haahuillessa. Mutta nyt sitä sitten ollaan aikuisia, niitä jotka kävelevät aamun pimeydessä metroaseman ovelta lähijunan laiturille jonossa kuin zombit. Päivä loisteputkien ja tietokoneen näytön ristitulessa ja kun kellokorttilaite taas komiasti piipahtaa, on ulkona jo säkkipimeää. Pimeää pimeää pimeää. En aiemmin oikein uskonut kaikkia pimeydestä valittajia ja naureskelin niille uusille kaamoksen vastaisille innovaatioille, joissa tungetaan valotuikkuja korviin ja herraties mihin muihin ruumiinaukkoihin. Mutta yhden marraskuun verran pimeyttä oli mullekin vähän liikaa. Ja marraskuu on sentään mun lempikuukausi, niin pimeä mä olen.

Onneksi lauantaisin voi paikkailla. Vanha ystäväni aurinko tuli tänään moikkaamaan ja hyppäsipä tuo reteästi suoraan sänkyyn. Olenko mä jo sanonut, kuinka kiva tuo mun ikkunani on? Okei, se on ihan holtittoman likainen, mutta näkyy tuo aurinko silti sisään pääsevän. Jos tarkasti katsoo, kuvassa näkyy tuomiokirkon kupolit. Vaikken kovin harras ja hurskas ihminen olekaan, musta on aika hienoa asua paikassa, jossa näen tuomikirkon kupolit sänkyyni. Tosin tuossa kuvassa ne näyttävät vähän sellaiselta bussin penkkiin piirrettävältä kyrvältä. Haha. Se siitä kirkollisuudesta sitten. Ja aikuisuudesta.