Tulin kotiin äiteen paapottavaksi. Vielä bussissa ollessani äitikulta soitti, että voinko ajaa auton linja-autoasemalta kotiin, hän menee odotteluajaksi terassille. Kotiovella odotti sisko, joka kavereineen tarvitsi kyytiä jonnekin perämetsiin pirskeisiin. Ja aamulla toki takaisin kotiin. Vanhemmat lähtivät rilluttelemaan omia reittejään ja käskivät minua käymään kaupassa hakemassa ranskalaisia perunoita lauantai-illalliseksi. Sisko ilmoitti lähtevänsä jonnekin perämetsiin mökille. Ei tarvitse viedä eikä varmaan edes hakeakaan, ehkä.

Semmoinen perheviikonloppu. Olen yksin kotona ja huudatan teinimusiikkia, kun omat levyt jäivät toiseen kotiin. No, onhan minulla hullu piski, joka öisin kiipeilee päälläni ja päivisin murisee kuin pahinkin karhu (Murisevatko karhut? En tiedä, en ole kuullut.) sekä tietysti sitä mainostettua ja mainontansa arvoista äidin tekemää lakkajäädykettä. Se tosin loppui jo. Vanhassa huoneessani on hellepäivän jäljiltä tuskaisen kuuma, joten hain kioskilta pari siideriä virvokkeeksi. Isi oli ostanut siskon tölkit, vaikka se on vielä alaikäinen. Ei vaan minulle koskaan, enkä autolla ajoakaan saanut harjoitella isin autolla ennen enkä jälkeen autokoulun, toisin kuin tässä talossa on käytäntönä nykyään. On kauhean tylsää olla vanhin lapsi. Ruokarahaakaan ei enää mulle jätetä, tunnustelin jo pölyisen ylähullun kauttaaltaan.

Näh. En minä näille ole katkera. Nyt. Tälle perheelle olen kitissyt niin monta kertaa niin monesta asiasta, etten nyt edes kunnolla jaksa aloittaa. Olen vielä tuossa edellisen merkinnän kitinässä, jonka syy on ei-mikään eli kaikki, ja jota on hyvä jatkaa kun parmesan-juustokippo putoaa jääkaapista varpaille tai naapurilääniin ulottuvan muksujenkuskausreissun paluumatkalla radiosta osuu biisi, joka nakuttaa selkärangan alle sellaisella just hyvällä kaikki-on-ihan-kamalaa -tavalla. Aamupäivällä kävin naapurikaupungissa, jossa oli joku naurettavien urheiluautojen paraati, joka sai minut pienellä Polosellani ihan solmuun ja parkkihallin maksuautomaattikin oli rikki. Rupesi itkettämään. Voi viddu nyt tätä.

(Kotokoneelta löytyi Mewiä. Ooh. On tässäkin mestassa siis puolensa.)

Oikeastaan tämä itsesäälissä ja kurjuudessa rypeminen on aika kivaa. Kuumuus tekee hikiseksi ja takkutukkaiseksi, olohuoneen nahkasohvat ovat yhtä niljakkaat kuin aina ennenkin saksankielisiä hömppäkanavia selatessa, saan sotkea jonkun muun kotia kuin omaani ja lukea typeriä paikallislehtiä ja juoda kuumaa kahvia ja kylmää siideriä vuorovedoin. Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni tietoisesti light-juomaa. Meinasin, että pitää kai alentua semmoiseenkin, jos tämä tahti jatkuu. Eilen oli työpäivän ja bussinlähdön välissä puolisen tuntia aikaa, joten kaljoittelemaanhan sitä piti lähteä. Melkein myöhästyin bussista. Olen ihan pöljä nykyään.

Piski sai sätkyn ja mesoo ovenraossa. Täytyy käydä kurkkaamassa, että mikä siellä on. En kestä jos se on taas se naapurin lihava paidaton äijä.