Aamulla luin eilistä lehteä, jossa oli mainos erään halparytkykaupan farmarihousualesta. Juuri sillä hetkellä koin vaatekaappini uupuvan kriittisesti juuri yksiä pareja farkkuja. Näin helposti sitä luodaan tarpeita.

Housujen ostaminen on yhtä helvettiä. Valmistauduin urakkaan erinomaisesti vilkaisemalla ennen lähtöä vanhojen farkkujen koon, sillä olen niin epäonnistunut ihminen, etten ikinä opi ymmärtämään tuumakokojen ideologiaa. Numerokoodit mieleenpainettuina marssin kaupan alehyllylle, nyhdin mukaani neljät housut ja asetuin jonottamaan horisontissa siintävää sovituskoppia kohti. Kopissa huomasin, että yhdetkään housuista eivät olleet lähelläkään käyttökelpoisia. Ihan oli kokomerkinnät oikein, mutta silti farkut jäivät puolireiteen tai sitten lahkeet lepattivat jossain nilkkojen yläpuolella. Jokunen kirosana, omat vaatteet takaisin päälle, kengännauhojen nyöritystä ja uusi isku farmarihyllylle. Selasin kokolappuja ja mietin, että onko maailmassa oikeasti niin monta kolmemetristä ja langanlaihaa tai vaihtoehtoisesti metrin mittaista ja sinivalaan painoista teinityttöä, että rytkykaupan on kannattavaa myydä sen kokoisia housuja. Löysin pari normaalinoloista, edellistä kokeiluerää sopivammanoloista housuparia ja jonotin uudelleen ikuisuudelta tuntuvan ajan koppiin. Normaalius oli vain harhakuva. Osa farkuista olisi ollut sopiva toiselle reidelleni, osasta olisi voinut valmistaa asumuksen pienelle afrikkalaiskylälle. Hiki alkoi jo virrata, kun pujottelin kengännauhojani jälleen kiinni. Pitikin lähteä tälle reissulle. En mä edes farkkuja tarvitse.

Olin jo luovuttamassa, mutta päätin vielä pistäytyä normaalihintaisten farkkujen hyllyllä. Sinne ei budjettisyistä pitänyt edes vilkaistakaan, mutta kuinkas sattuikaan, uudet armaani odottivat minua juuri siellä. Kolmas pukukoppiruljanssi oli juhlaa: perse mahtui, nilkat peittyivät, värikin oli jotain muuta kuin ylikulutettua teinikuosia. Ja alennusprosentti tietysti tasan nolla. Hyvä ystävä Visa Electron vinkumaan ja taas oli mieli hyvä.

Pitäisi tyttölapsen olla jo tähän ikään mennessä oppinut, että alennusmyynteihin ei saa haksahtaa. Hittovie.

Kotiin tullessa hiljaisessa kämpässä oli niin pimeää ja synkkää, että sytytin pari kynttilää hyllynreunalle. Samantien päätin virittää myös jouluvalot seinälle, ja glögiäkin voisi maistella, kun ostin sitä jo keskiviikkona. Ystävälleni valitin tekstiviestitse, että tunnen oloni erittäin huonoksi ihmiseksi, nyt on sentään vasta lokakuu. Ystävä lohdutti keksimällä, että parin viikon päästä tapahtuva seuraava kokoontumisajomme voisikin olla pikkujouluteemainen. Joo! Minua ei koskaan kutsuta pikkujouluihin, joten asia täytyy hoitaa itse. Glögiä ja kynttilöitä, punainen hame ja humppaamista marraskuisessa viimassa, aika mainiota. Hihi. Sen jälkeen voinkin alkaa taas vihaamaan jouluhässäköitä, joka paikkaan tunkevia tonttujoukkioita ja riemullisia joulubiisejä kaupan kassajonossa. Hieno suunnitelma.