Tyhjä talo, olohuoneen sohva ja kahvimuki. Ikkunan takana lumisadetta kuten eilen ja toissapäivänäkin. Kohta sitä lunta on niin paljon, ettei ulos näe, mutta väliäkös tuolla, onhan tuo maisema jo opiskeltu. Telkkarissa säätiedotuksen lukija rupesi puhumaan vahingossa juhannussäästä ja minä hupailen arvostelemalla vanhempieni kanssa uutistenlukijoiden asuja. Ihmisillä on joulukiireitä ja minä en vain tajua. Mitä ne oikein tekevät? Minä istun sohvalla ja katson Kauniita ja Rohkeita. Paikallislehden tekstiviestipalstalla ripitetään Kymppitonnin kilpailijoita vääristä kirjoitusasuista. Kotokirjaston lehtisalissa on käännetty pöydät niin, että kun kaulaliinoihin verhoutunut tyttöihminen tahtoo marssia musalehtihyllylle, koko keski-ikäisten ukkojen pataljoona pääsee toljottamaan rajaloukkauksesta pahastuneena. Tietokoneeni soittaa tasaisin väliajoin Antti Tuiskua ja minusta se on vieläkin aika hyvä vitsi, samoin kuin se, että Antti Tuisku on yksi käytetyimmistä hakusanoista tähän blogiin pääsemiseksi. Se on kyllä niin väärin että tavallaan se on jo oikein.

Luin huvikseni viimevuotisia joulunaikaisia merkintöjä ja muistin yhtäkkiä, että silloinhan minulla oli kriisi. Kummasti nekin vain vuodessa unohtuvat. Nyt, vaikka tämä juttelu aina vähän valitukselta näyttääkin, ei ole yhtään mitään semmoista, olen pääasiassa hyvin leppoisalla tuulella enkä itkeskele nurkissa ainakaan kovin voimallisesti. Nyt kun tämän sanon, rysähtää joulunpyhinä niskaan tietysti jokin elämää suurempi ahdistus, mutta vielä ei ainakaan merkkejä näy. Jotain on siis tehty oikein. Voi porot. Tuntuupa hassulta.