Okei, seuraavaksi silkkaa parhautta, josta jäimme paitsi kun Vuodatus oli nurin. En edes tiedä mitä tästä sanoisin. Kirjoitin vain jotain ylös silloin kun tarve tuli, enkä miettinyt sitä edes sitä vähää mitä mietin normiolosuhteissa. Luvassa siis kesken jääviä ajatuksia, ei mihinkään johtavia tarinoita ja turhanpäiväistä löpinää. Olkaa hyvät.
--
Vuodatus on rikki ja tää on ihan perseestä. Joudun kirjoittamaan typeriä jorinoitani Wordiin ja en tasan ikinä jaksa tätä julkaista. Ja nyt olis ollut niin hyvää settiä kuule hei. Olin tänään TALLINNAN RISTEILYLLÄ mikä oli kauhean loisteliasta tietysti. Olen muistaakseni useampaan kertaan elämässäni vannonut etten ikinä mene risteilylle ja taas sitä oltiin. No työttömältä ovat katsokaas etelänloman vaihtoehdot vähän vähissä (Oikeesti en vissiin kai sais edes poistua maasta ilmoittamatta sitä työkkäriin. Poistuin jo, paskiaiset! Imekää munaa! (Pahoittelut kielenkäytöstäni. Olen ehkä vähän humalassa. Ette varmaan arvanneet. Hei, mä olin tänään Tallinnan risteilyllä! Totta munassa olen humalassa! (Pahoittelut part two.))) eikä se Tallinna nyt ollut niin paha. Crocsijalkaisia suomalaisia ja superalko ja laivan pubissa trupaduuri ja mitä sitä nyt muuta ihminen elämältä tarvitsee, niin. Ei mitään. Ei.
Muuten ei ole kyllä kauheasti raportoitavaa, että sikäli ei hirveästi raasta vaikka Murskaamoon en pääsekään. Kesälomamatkailuun on kuulunut myös vierailu Askolan hiidenkirnuilla, mutta niistä en ehkä sano sen enempää. (Liikaa hyttysiä.) Olen myös kovasti koittanut päästä työttömän statuksestani (vaikka tää onkin selkeästi mun elämäni huippuaikaa) ja hakenut töitä. Viimeksi hain pokkana jotain projektipäällikön paikkaa, ihan vain siksi että olisi hienoa leuhkia kavereille olevansa projektipäällikkö. Espoossa. Aion muuttaa Espooseen ja ostaa Audin. Koen, että on sen aika. Johan tässä on oltukin.
Nikkaroin (eli rusikoin yhtä Ikean halpismööpeliä) ja sen seurauksena löysin valokuva-albumin vuodelta 2006, tuolta toistaiseksi ainoalta vuodelta, kun olen kasannut jotain vitun valokuva-albumia. Siinä oli kuvatekstit ja dinosaurustarroja ja kaikkea, en minä nykyään tältä kiireiseltä elämältäni kyllä mitenkään semmoista kerkeäisi. Sitä albumia oli metkaa katsoa. Ensinnäkin näytän tovereineni niissä kuvissa ihan kamalan nuorelta, vaikka ei kuudessa vuodessa kukaan voi vanhentua. Toiseksi, niistä kuvista löytyi yllärinä kuva yhdestä pojasta johon olin kamalan ihastunut silloin. Eihän se mihinkään koskaan johtanut ja olin unohtanut tyypin jo ihan täysin, mutta jotenkin se tuntuu hurjalta silti. Mulla on ihan paperille teetettynä kuva jostain satunnaisesta häiskästä, joka ei ole edes mun facebook-kaveri. Luullakseni en edes tiedä sen sukunimeä. Se voi olla vaikka kuollut nykyään. Friikkiä.
--
Mun piti taas alkaa ruikuttaa kuinka perseestä tämä Vuodatuksen katko on, mutta näköjään olen sanonut sen jo aiemmin. Great minds think alike. Enkä ole edes kännissä tänään (vaikka voisin vaikka ollakin).
Huikeat kesälomamatkani saivat jatkoa ja kävin mummolassa. Sanon tämän varmaan aina kun siellä käyn, mutta on se vaan parhautta kun saa yksin karauttaa puolen Suomen halki ja huudattaa auton stereoista vuorotellen amerikkalaista räppiä ja brittiläisiä kiekujanaisia ja tietenkin laulaa väärin mukana niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Ja kotimatkalla sama juttu, tosin silloin ohjelmistossa oli myös kirosanoja, kun eteen osui ihan liian monta asuntoautoa ja peräkärryhemmoa, vaikka pitäisihän niiden tietää, että silloin kun minä ajan autoa, tiet on varattu minulle. Kaikki. Vaikka oikeesti olenkin ihan joukkoliikennetyttöjä. (Tänään tulin viimeisen etapin kotiin junalla ja sekin oli juhlaa, kun upgreidasin itseni lähijunasta intercityyn, jossa kukaan ei istunut toisella kankulla syliin eikä kailottanut jännittävää kertomusta mökkilaiturista ja veden korkeudesta kaikelle kansalle. Tavallaan mun pitäisi työttömänä suosia niitä halpajunia, mutta aina ei pysty.)
Oli siellä mummolassakin ihan okei, vaikka ei se vieläkään ole se mummola mitä aina kirjoissa ja elokuvissa on, onnea ja autuutta. Vaikka oli siellä mansikkakakkua ja itsetehtyjä karjalanpiirakoita, ei pitäisi valittaa. Vika taitaa olla minussa. Käytiin mummon kanssa hautausmaalla ja koko ajan mietin vain että onko siinä mitään järkeä, käydä tervehtimässä ihmisiä jotka ovat kuolleet yli 35 vuotta sitten. Olivat ne kuinka sukua tahansa, eivät ne sieltä enää vastaa. Ehkä olen tunteeton ja tyhmä. Enhän minä ole sattuneesta syystä tuntenut ketään, kuka olisi kuollut 35 vuotta sitten, ehkä ajattelen toisin kun asianlaita muuttuu. Sitä odotellessa, vissiin.
--
Olen varmaan sanonut tämänkin tuhat kertaa (NYT muuten lopetat tuon ennakkovaroittelun, olet senkin sanonut jo ainakin tuhat kertaa!) mutta tykkään tästä kodistani kauheasti. Äidin kanssa naureskelin sitä kuinka mulle tulee aina koti-ikävä vaikka olisin poissa vain muutaman päivän. Ruttuinen pieni yksiö, jossa on aina joku kriisi päällä (Tällä kertaa hanasta ei tullut ollenkaan vettä, kun janoisena kotiini saavuin. Jääkaapissakin oli ainoastaan siideriä. Maanantaiaamuna yhdeksän korvilla se ei ollut kaikista optimaalisin ratkaisu.) mutta silti olen täällä viihtynyt ehkä paremmin kuin yhdessäkään aiemmassa kodissani. Kesällä täällä on vähän liian kuuma, mutta ei se haittaa, kun talvella sain vastavuoroisesti palella. Avoimesta ikkunasta kantautuu naapuritalon remonttikolina joka aamu seitsemästä lähtien, mutta sekin on melkein viehättävää, kun itse ei ole tehnyt töitä muutamaan kuukauteen. Vaikka lintuja vihaankin, voin silti myöntää, että ikkunan takana kirmailevat pääskyset ovat ihan hauskan näköisiä. Ooh. Olen ihan lovey-dovey oman kotini kanssa. Kuinka sairasta.
--
Julistauduin eilen stereotyyppi-kalliolaiseksi: aamulla kävin työkkärissä ja illalla pussikaljoittelin puistossa. (Ostin myös hipsterifarkut mutta ne puristivat ikävästi, joten vaihdoin ne viime hetkellä mukaviin jokapäiväfarkkuihini. Ei ole musta erikoisuudentavoittelijaksi.) Tänään on sitten istuttu suihkussa kun jalat eivät kantaneet ja murehdittu vähän asioita. Ihmissuhteet ovat jotenkin kauhean hankalia, tiedättekö? Tai ainakin ne muodostuvat sellaiseksi pään sisällä, kun kello on 23:57 ja mua vaivaa vieläkin vähän krapula. Huokaus. Olen tullut kauhean vanhaksi. (Kauheimmassa krapulan vaiheessa toverini lohdutti, että jos mä siihen kuolen, on naapurissa onneksi hautaustoimisto. Ja sieltä saa bonusta! Jee!)
Olen salaa hieman tyytyväinen, että kavereilta loppuu ihan kohta kesälomat. Reilukerho, tervetuloa. Huomaan, että olen ajatellut/kirjoittanut viime aikoina kauheasti ilkeitä asioita. En tiedä mikä mua vaivaa, olenko ruvennut ilkeäksi? Olisin voinut keskustella asiasta siellä työkkärissä, koska mulla oli tapaaminen henkilön kanssa jonka titteli päättyi sanaan neuvoja ja visioissani kyseessä oli äärettömän viisas viranomaistaho, jolta saa neuvoja ihan kaikkeen elämässä. Mutta ei se sitten sanonutkaan muuta kuin että katso avoimia työpaikkoja osoitteesta mol.fi. Olen koittanut käyttää tuota neuvoa ratkaisuksi kaikkiin ongelmiin elämässäni, mutta toistaiseksi onnistumisprosentti on ollut pyöreähkö nolla. Mutta ainakin tämä antaa rohkaisua siitä, että jos en muuta keksi niin voin ryhtyä professionaaliseksi neuvojaksi. Teen sitä jo harrastuspohjalta, lähinnä omille ystävilleni, heidän sitä pyytämättä. Äh, taas menee mieli mutruun, kun muistan, mitä ilkeyksiä olen sinänsä hyväntahtoisella tarkoituksella sanonut. Saatan olla kusipää. Kiva.
--
Eilen läksin varta vasten sateella ulos. Kävelin uuteen lempipaikkaani junaradan varteen ja kun se oli taianomaisesti tyhjä (ei ihmisiä edessä eikä takana, varmistin tarkkaan), pyrähdin juoksuun. Ei sitä kauaa kestänyt, en muista koska viimeksi olisin juossut edes askelta, mutta jotenkin se vesisade ja ohi kolisevat junat ja pinkominen asfaltilla innostivat ihan kauheasti. Välillä tuntuu, etten tänä kesänä ole elänyt ollenkaan, olen vain maannut paikoillani. Siinä kun jalat urakan jälkeen tutisten etsin tieni kotiin, tunsin ainakin eläväni, jos en muuta. Voisi tietysti keksiä jonkun elämisen tavan mikä ei edellytä täysin ihmisistä tyhjää maisemaa Helsingin kantakaupungissa, mutta ei sen kai pidäkään olla helppoa. Hmh.
--
Joka aamu ikkunan takana laulaa sirkkeli.
--
Tänään olen vähän pettynyt elämään. Näin kaveria, jota en ole nähnyt aikoihin, ja joka aina sanoo, etten kerro itsestäni tarpeeksi. Kun koitin puhua jotain tästä äärimmäisen mielenkiintoisesta kesästäni, se katsoi vain muualle. No anteeksi kun en ole purjehtinut maapallon ympäri tai moottoripyöräillyt Välimerelle! Ei mun elämäni ole kiinnostava, miksi mun pitäisi siitä puhua. (Äärettömän ironinen lause kun se on tarkoitettu kirjoitettavaksi blogiin, jossa en puhu muusta kuin elämästäni. En edes esittele päivän asua. (Viimeisen kuukauden se on ollut löysä, rispaantunut ja aivan liian paljastava trikoomekko. Vaikka hellekesä on kaukana, on kotonani kuuma. Ulos mennessäni laitan toki jotain asiallisehkoa päälle, mutta sillä sekunnilla kun palaan tänne omalle ilmastovyöhykkeelleni, revin kaikki ylimääräiset vaatekerrokset pois päältä. Eteisessä on ajoittain suoranainen kokoelma rullalle potkittuja housuja.))
Sitten tein yhden asian, joka on odottanut to do -listalla jo jonkun aikaa ja jota mun ei olisi edes pakko tehdä, kunhan vain hyvää hyvyyttäni käytän kallisarvoista (heh) aikaani tuottaakseni iloa muille. Ja sitten sain vähän viestejä rivien välistä, että pieleen meni. Pitikö edes yrittää? Parempi olisi vain kaikille, jos olisin hiljaa omassa mökissäni enkä puhuisi kenellekään mitään.
--
Suuri Työttömyyden Kesä 2012, jatkokertomuksen osa 228: Kela mietiskelee, joten turvauduin aina takataskussani oleviin kikkakolmosiin ja kävin viemässä säästöpossun sisällön pankkiin. Pettymykseni oli suuri, kun en päässyt läimäyttämään punaista hippo-possuani (luonnontieteellinen ihme sekin) kunnolla tiskille, vaan nykyisessä lähipankissani oli eteisen nurkassa pieni itsepalvelupiste, jossa kolikkonsa sai itse kolistella pussiin kaukana niistä oikeista rahamiehistä ja -naisista. Viime visiitilläni kaukaisessa lähiössä possuani sentään roplasi miellyttävä nuorimies, joka varmasti oli otettu suurista rahavirroista, jotka minua mukanaan heittelevät. Asiat muuttuvat. Ontto hippo merituulen mukana kolisten marssin takaisin kotiin. Ensi viikolla vien sitten tyhjät pullot.
--
(Mä varoitin.)
