Olen sitä mieltä, että elämäni on joskus vähän surkuhupaisaa. Pientä huvittuneisuutta herätti esimerkiksi eilisilta, kun päädyin viettämään hurjaa perjantaita ajamalla autolla 15 kilometrin päässä sijaitsevalle huoltamolle pelaamaan peliautomaatteja. Jokerissa olin hetken aikaa voitolla parin euron verran. Kun rahat oli hävitty, ajoimme takaisin kotiin ja puhuimme tytskien kanssa räävittömiä. Sitten kotiin nukkumaan. Siinä siis villi ilta pikkukaupunkilaisittain. Haha.

Eilisestä viisastuneena lähden tänään ihan peräti isoon kaupunkiin. Kamu kutsui kylään tuohon naapuripitäjään ja tarjosi vieläpä yöpaikkaakin. Riemastuttavaa. (Siitä ei puhuta, että viime kerralla saman tarjouksen saatuani emme kamun kanssa löytäneet kotiin ennen aamukahdeksaa.) Ostin kaupasta Kinder-munia tuliaisiksi, mutta isi oli ohjeistani huolimatta pakannut ne kassiin niin, että nyt on vietävänä vain Kinder-murskaa. Haa haa haa. Vanhempani tosin väittivät, että ei ole asiallista viedä Kinder-munia vieraisille mentäessä, mutta niillä nyt on jotain muutakin ongelmia. Ovat koko aamupäivän solvanneet mua keskenkasvuiseksi ja rasittavaksi. Vähän vain tanssin koiran kanssa. Ja lauloin. Lapsen luovuutta pitää tukea, eikä vain vihjailla, että kotiin lähteminen olisi hyvä vaihtoehto. Pah.

Täällä kotokodossa lojumisessa on kyllä yksi hyvä puoli. Isi ja isin tuhat saksalaista satelliittikanavaa. Olen nyt muutaman päivän tuijottanut kaikenkarvaisia musiikkikanavia ja kohdannut suuren elämänkatsomuksellisen ongelman: Kumpi on ihkumpi, Antti Tuisku vai Justin Timberlake? Koville ottaa.

(Tämä kotokone tekee näihin merkintöihin tuollaisia hassuja välejä, vaikken mitään tee. Älkää siis kuvitelko niihin mitään rivien väleistä luettavaa, ne ovat vain tyhjää täynnä.)