Näin viime yönä unta, että oli viime vuosi, olin Itävallassa ja jotenkin kauhean ahdistunut, kun kaikki kaverit tekivät ohareita, jotka oikeasti ovat vain suomalaisille ohareita ja ulkomaalaisille pelkkää small talkkia. No, joka tapauksessa, päätin mennä yksikseni elokuviin ja leffateatterin kassalla oli töissä PMMP:n Paula, koska PMMP:llä menee ilmeisesti niin huonosti, että joutuvat raukkaparat muita töitä etsimään. Paulalla oli rinnassaan nimilappu, jossa luki hämäyksen vuoksi Katriina. Pöljät itävaltalaiset menivät tietysti lankaan, mutta minä tunnistin, että Paulahan se siinä. Ja miksi olin niin ilahtunut? Koska nyt minun ei tarvinnut ostaa elokuvalippua saksaksi! Mahtavaa!

Mietin, että olinko minä siellä oikeasti noin ahdistunut, että näin jälkikäteenkin pitää unissa olla yksinäinen ja kielitaidoton? En nyt ihan mielestäni. Parisen viikkoa sitten kylässä oli niitä vaihtarityyppejä, ja ne julistivat sitä ikuista vaihto-opiskelijan mantraa, että vaihtovuosi oli elämän paras vuosi ja takaisin menisi koska vaan. Kyllä mullakin oli kivaa ja kieltämättä se vähän kirpaisi, kun törmäsin sattumalta yhteen blogiin, jonka kirjoittaja on siellä nyt, samassa kaupungissa ja samoilla kaduilla ja samalla saksankurssillakin. Jostain kumpusi vahva "Ei! Noi on mun!" -reaktio, joka itseänikin huvitti. Mutta silti, en minä siellä koko aikaa ihan onnessani ollut. En saanut mitään suuria ahaa-elämyksiä tai ratkonut elämän tarkoitusta. En välttämättä edes jaksaisi mennä takaisin, jos käskettäisiin. Mulle tulee huono omatunto, kun olen saanut tuollaisen mahdollisuuden ja sitten en ilmeisesti käyttänyt sitä niin kuin kuuluu. Tämän syksyn aikana, kun olen ajautunut juttelemaan Itävallasta tuntemattomien kanssa, kaikkien ensimmäinen kysymys on ollut, että oli varmaan älyttömän hienoa lasketella Alpeilla koko vuosi. En mä edes käynyt laskemassa kertaakaan! Olen huono vaihto-opiskelija ja ihminen! Lyökää, olkaa hyvä!

Nojoo. Ei pidä ottaa asioita vakavasti. Tää on vain tätä, kun kyseessä on minä. Musta tuntuu aika useinkin, että teen ja tunnen väärin. Kukalie nyt sitten sen on määrännyt, että miten sitä pitäisi ihmisen olla? En tiedä. Sille, joka on päättänyt, että miten nimenomaan opiskelijan pitäisi olla, on mulla positiivisia uutisia. Älytön toimeliaisuus on jatkunut alkuviikon ja flunssasta huolimatta tai ehkä sen takia olen muunmuassa palauttanut koulutehtäviä päiviä ennen deadlinea. Pyörittelin aikani myös henkilökohtaista opintosuunnitelmaani eli HOPSia, tuota hyväntahtoista mutta vittumaista ystävää, joka on jo parisen vuotta herjannut mulle että olen hidas ja huono. Nyt kun laitoin sen ruotuun, ei tämä niin pahalta enää näytäkään. Loppuviikosta menen proffan juttusille ja sepä sitten oikeastaan päättää, kuinka kauan minä vielä koulunpenkkiä kulutan. En välttämättä enää kovin kauaa. Kaikilla koulun olennaisilla kulkuväylillä tientukkona parveilevat fuksit näyttävät jo niin nuorilta, että pikkuhiljaa valmistuminen alkaa vaikuttaa ihan hyvältä vaihtoehdolta, näin ainakin koitan itselleni vakuutella. Jotain mä siellä vaihdossa sitten oikeinkin tein, jos mieli on näin päässyt muuttumaan. Ha. Voitto!