Toisten ihmisten sairaskertomukset ovat ehkä viimeinen asia, mitä itse haluan kuulla, joten tiedostan hyvin, että tämä on ihan väärä aihe lätistä tässä blogissa, mutku mulle ei tapahdu mitään. Paitsi tämä mystinen ihottuma. Se alkoi eilen kaulasta ja kainaloista, siirtyi illan mittaan käsivarsia pitkin ranteisiin ja tänä aamuna paikallistin punaiset läiskäarmeijat polvista.  Mielenkiintoista. Syytä tähän kauniiseen ilmiöön en osaa sanoa, kun pesuaineet, rasvat ja suuhun ahdetut Muhku-sämpylät ovat olleet ihan sitä samaa shittiä mitä aina. Vaikka vähän allergikko olenkin, en mielestäni koskaan ole reagoinut mihinkään ihollani, vaikka äiti jo ehtikin julistamaan, että tommostahan sulle on aiemminkin tullut. Jaa koska? No ainakin silloin vuonna 1988, kun me muutettiin tänne ja pikku-Murskalle tuli stressi. Ahaa. Onhan tässä noita takaumia ollut viime aikoina, mutta että ihan sinne reilun 20 vuoden taakse, melkoista. No miepä olenkin vähän semmoinen herkkis, en toivu maisemanvaihdoksesta edes parissa vuosikymmenessä. Saas nähdä miten Hervannassa käy, kun uusi asumukseni on taas vaihteeksi Insinöörinkadun länsipuolella. Se on kulttuurisesti ihan erilaista seutua kuin kadun itäinen puoli.

Stressatahan toki voisi näistä lähitulevaisuudenkin tapahtumista, kun luvassa on vähän jotain sukujuhlaa ja muita ihanuuksia, mutta eipä nyt niistäkään irtoa juuri mitään. Olen syönyt pullaa ja lojunut kavereiden sohvannurkissa, ei mulla ole mitään ongelmia. Pääasiallinen tehtäväni on palauttaa mummo ensi viikolla autolla takaisin Pohjois-Karjalaan, mutta senkin näen vain mahdollisuutena vähän kesäretkeillä ja harrastaa autoilulaulantaa, mikäli yhä kadoksissa oleva cd-levykokoelmani ja umpihuonot radio-ohjelmat antavat siihen mitään mahdollisuutta. Paluumatkalla tosin nämä vasta, mummo ei ehkä arvosta juuri muita lauluharjoituksia kuin virrenveisuuta. Vähän olisivat laulutaitoni harjoitusta vailla, sillä parina päivänä olen koittanut nukuttaa pientä kumma-poikaa päiväunille ja pää on lyönyt täydellisesti tyhjää tuutulaulujen kohdalla. Se on kuulkaa tiukka paikka kun päässä soi vain se saakelin Alealejandroo-alealejandroo eikä luonne anna periksi opettaa viattomalle ihmistaimelle sellaista moskaa. En sano että se loppujenlopuksi laulamani monotoninen nuku-nyt-nuku-nyt -jankutus olisi ollut mikään suurenmoinen lahja sävellystaiteelle, mutta jonnekin se raja on silti vedettävä. Lapsen virallinen kummitäti laulaa sille Pam-pam-pamelaa. Ei tästä voi tulla muuta kuin erinomainen ihmisyksilö.

Loppuun vielä ihottuma-update: tätä kirjoittaessani punaiset läikät ovat kadonneet sormistani liki täysin, äsken niitä siinä kyllä vielä oli. Vähän friikki tauti, kun läiskät vaeltavat ja muutavat muotoaan sitä tahtia, että liike on nähtävissä melkein silmin. Huu. Melkoinen tappajabakteeri. Hetken kun odotan niin metamorfoosini tomaatiksi on valmis. Sitä odotellessa nyt sitten, hehei!