Huh. Olen kotona. Oli pakko karata lomalta pois hieman ajoissa, kun tahti alkoi olla semmoinen, että rahojen ja (mielen)terveyden lisäksi lähtee myös henki. Liian kivaa, menen rikki. Tänä aamuna palailin arkeen tiskaamalla homeisen kahvinkeittimen (Kannatti jättää se viikko sitten tyhjentämättä, hee.), joten ehkä tämä tästä. Taas hetkeksi.

Oli kyllä onnistunut loma, sanoisin. Noudatan yhä sitä ala-asteen sekopääopettajan neuvoa, jonka mukaan joka kesä täytyy tehdä jotain itselleen täysin uutta. Nyt olen esimerkiksi kiivennyt aamuyöllä sukkahousuineni vieraan kaupungin maauimalan aidan yli uimaan vaatteet päällä. Tuota mainiota päähänpistoa edelsi puolivahingossa nykäistyt tiistaikännit ja seurasi historialliseksi yltynyt krapula. Oli kyllä aika romanttista täristä täydessä koomassa ystävän lattialla, kun ulkona ukkosti niin että talo tutisi. Vai olinkohan se vain minä joka tutisi, en tiedä. Elämyksiä, niitähän tässä oltiin hakemassa.

Opin myös, että mieltä painavat asiat helpottuvat, kun vain ottaa lokoisan asennon ystävän sohvalla ja avaa suunsa. Minä kun olen vähän semmoinen itsekseen vatvoja enkä saa murheitani kovin helposti kertoiltua. Kun sitten aloittaa, ja toinen kuuntelee ja kertoo mielipiteensä, ja sitten yhdessä istutaan keskellä yötä pimeällä parvekkeella ja kuunnellaan ääntä, joka on erehdyttävästi samanhenkinen kuin juuri katsotussa ihmistenlahtauselokuvassa (Minä en sitä valinnut! Ilmeisesti kukaan miespuolinen ei voi osallistua leffalojumisiltaan ilman pyssyelokuvia. Ja sitten se vielä nukkui kaikki jännittävät kohdat sohvalla ja me tytöt toljotettiin lattialla silmät suurina, kun väkeä meni mohjoksi. Brr.), rupeaa jossain välissä tuntumaan, että ei sitä olekaan niin kurja ja polo, kuin joskus yksikseen erehtyy luulemaan. Aika nastaa. Ystävät ovat parhautta.

Ja aamulla (sinä parempana) minulle keitettiin mannapuuroa. Pakkohan se on lähteä omaan sotkuiseen ja haisevaan kotiinsa, ennen kuin tottuu liikaa. Tämä on tämä itku pitkästä ilosta -mentaliteetti, joka nyt puskee pintaan. Kivuudesta rangaistaan - tänään aion pyykätä ja tiskata. (Jjep, myös tiskit ovat viikontakaisia, mahtista.) Ja näenhän minä yhä lähes joka yö unta töistä, joten eipä tässä pääse liikaa kuvittelemaan olevansa villi ja vapaa. Niissä unissa olen useimmiten lukittuna työmaan kellarikerrokseen. Traumoja, vissiin. Hehe.