Opin tänään, että ihmislapsilla on kuin onkin se paljon mainostettu kyky karjua niin epäinhimillisesti, että kaikilta läsnäolevilta ihmisiltä vähäisinkin elämänilo solahtaa ulos ja paikalle jää vain tyhjä kuori, jonka sisällä kumahtelee yksi ainoa ajatus, pakko päästä pois. Harmillisesti opin tämän asian täpötäydessä Intercity-junassa keskellä pimeää Suomenmaata, enkä voinut muuta kuin istua aloillani ja miettiä, että kenties ne hurjat lapsensurmauutiset eivät olekaan niin käsittämättömiä kuin äkkiseltään luulisi. Ajatukset olisivat olleet aavistuksen verran synkempiä, jos olisin tänään kärsinyt samaoloisesta migreenisävytteisestä krapulasta kuin eilen. Luojan kiitos tänään oli pohjalla vain pientä nälkää ja sitä pakollista sunnuntaiahdistusta, joka liittyy kotiin kulkeutumiseen ja vuotaviin kengänpohjiin ja huomisaamuksi sovittuihin harkkatyötreffeihin, joiden materiaali on vieläkin vähän ns. vaiheessa. Muuten olisi voinut tapahtua hurjia. Olisin voinut jäädä Jämsään.

Mutta nyt olen onnellisesti kotona ja täällä on hiljaista. Päässä soi Wham!-yhtyeen ikivihreä klassikko Last Christmas. Eräs nimeltämainitsematon hipetihoppiyhtye meni eilisiltana tuuppaamaan sen kertsin jonkun oman viisunsa sekaan. Halpamainen temppu. Pöhkö menee pähkinöiksi, tietäähän nyt sen. Sen jälkeen en edes jaksanut repiä hermojani siitä kaksimetrisestä jolpista, joka änkesi eteeni ja hakkasi käsiään ylikorostetusti yhteen ihan väärissä kohdissa. Siinä on kyllä ihmistyyppi, joka ei totisesti kerää arvostustani. Miten ne aina osaavatkin tunkea samoille keikoille kanssani? Kaikissa kuvissakin näkyy väärä kallo ja väärät kädet. Minusta pitkien ihmisten pitäisi taputtaa kädet alhaalla. Ja kyykyssä. Mieluiten takarivissä. Pitkäksi ihmiseksi ei nyt lasketa minua, sillä olin tasapohjatennareilla liikenteessä ja humppasinkin ihan hillitysti kipeyttäen vain pohkeiden yläosat ja jostain hassusta syystä varpaat. Enkä minä taputa kovin lujaa. Nih.

Sitä en tiedä, että miten tässä nyt pitäisi taas arkielämä löytää. Järkielämä. Mielessä pyörii vain höpöhöpöjuttuja ja tekisi mieli puhua savoa. Vuan enpä minä oekein ossoo viäntää. Höh.