Yhtäkkiä mulla on elämää. Sen lisäksi, että käyn töissä, käyn myös illanistujaisissa ja taidenäyttelyissä ja yleisötapahtumissa ja oikein treffeilläkin, haha. Jälkimmäisistä ainakaan ei jäänyt mitään jälkipolville kerrottavaa, mutta ihan hyvässä hapessa tässä edetään silti. Olen aina luullut olevani sosiaalinen urvelo ja ihan rajoittunut ihminen, mutta ehkä en olekaan. En ollut ainakaan tällä viikolla. Sen tiedän, etten voi joka viikko tavata seitsemääkymmentä uutta ihmistä ja juosta ratikoiden perässä useampaan kertaan saman illan aikana, mutta jotenkin on piristävää, että ainakin yhdellä viikolla voin, enkä silti ole sunnuntain tullen ihmisraunio, joka tahtoo hautautua kopperoonsa loppuvuodeksi. Huomenna on maanantai ja uusi viikko, eikä mua yhtään edes ahdista. Vaikka sekin on buukattu täyteen kaikkia ei-minulle-tyypillisiä asioita, kuten työmatka toiseen kaupunkiin ja yksi useamman kymmenen hengen tilaisuus, jonka olen ihan itse organisoinut alusta loppuun. Minä! Se tyyppi, jolle pelkkä biojäteroskiksen kiikuttaminen alakerran roskapönttöön on välillä liian haastava tehtävä, koska a) sinne on kauhean pitkä matka ja b) rappukäytävässä saattaa joutua kohtaamaan naapureita. Kyllä, olen ajoittain aivan järkyttävän a) laiska ja b) ihmiskammoinen ihminen. Siksi tämä kaikki on niin outoa. Romahduksen on pakko tulla pian.