Välillä melkein vaikuttaa siltä, että huvi käy kovemmasta työstä kuin se varsinainen jopi, jota hoidan nelisenkymmentä tuntia joka viikko. Nyt olen ainakin ihan naatti, enkä ole edes paljoa kaljoitellut, hihitellyt, syöpötellyt, kruisaillut, rokkaillut ja shoppaillut viime päivinä. Tai no, ehkä vähän. Jotenkin metkasti olen päätynyt taloudessani virallisesti miinuksen puolelle ekaa kertaa koskaan. Tänä aamuna raapustettiin suttupaperin nurkkaan hieno velkakirja, joka mahdollistaa elämiseni seuraavan viikon ajan. Onneksi perjantaina onkin jo palkkapäivä, sillä velkojani on melko pelottava puolitoistametrinen korsto. Se kuristaa minut varmasti saparoillaan, jos jätän kympit maksamatta.

Eilen meinasin ajaa peurakolarin, kahdesti. Koska olen liian hienoperse sateiseen festaritelttailuun, sain taas körötellä kesäyön läpi kotia kohden. Maantiellä oli ruuhkaa, kun kaverin äidin Fordin lisäksi sinne tahtoi niitä bambinpirulaisia jolkottelemaan. En ole ikinä nähnyt peuraa, mutta enpä minä ole juurikaan Turun suunnalla pyörinytkään. Peurojen lisäksi näimme reissullamme runsaasti kännisiä alkueliöitä sekä tukun ihastuttavia nörttirokkareita. Ne eivät toki olleet uusia tuttavuuksia, mutta joskus sitä toivoisi, että noita kahta ryhmää ei tarvitsisi aina samassa tilassa katsoa. Melkein voisin luvata, että jos saisin kokea edes yhden kokonaisen lempipändikeikan ilman yhtäkään känniurpoa jakamassa samaa neliömetriä kanssani, voisin viettää vaikka lauantai-iltapäivän seurustellen kolmessa promillessa remuavien, tussilla töhrittyjen, seeprastetsonpäisten "bailueläinten" ja "festarikissojen" kanssa. Mutta mä olenkin tylsä, kun rokkifestareillakin juon vain vettä. Vettä, jota oli saatavilla vessajonoakin pidemmän odotuksen päästä. Tämä asetelma ja hikiseksi osoittautuneet telttakeikat pitivät ainakin huolen siitä, että jännittävät bajamajakokemukseni eivät päässeet turhia karttumaan. Sitä pidän ehdottoman positiivisena käänteenä.

Oli meillä kivaakin. Aurinko paistoi, jätski maistui ja musiikkikin pisti punttiin vipatusta ja kurkkua karheaksi. Minä sydän DJBB -syndrooma sai vain vahvistusta, kun tyypit olivat vallan ihaneja ja ihan peräti myivät nimellään varustettuja paitojakin. Festariseura ja rahakirstun vahti vähän tuhahteli, kun hihkuin ja höpöttelin kuin pikkuvekara. Vähän piti mankua kuin se mukula siinä jossain kamalassa Danonen mainoksessa, mutta lopulta lupa irtosi ja tytskästä tuli iloinen paidanomistaja. Hitto, määhän olen ihan fani. Haha.

Mä luulen vähän, että turuilla ja toreilla hurvitellessani kotonani on käyty. Tämä kämppä ei mitenkään muistuta sitä, josta muistan lähteneeni. Likaisia astioita, vaatteita ja muita asioita lainehtii joka puolella ja onpa se murtautuja vielä viitsinyt ripotella leivänmuruja ja pölypalloja pitkin lattioita. Jääkaapista on viety kaikki syömäkelpoinen ja tilalle tuotu ties mitä vanhentunutta moskaa. Levytkin on sotkettu ihan epäjärjestykseen. Törkeää käytöstä. Tuommoisille tunkeutujille linnaa ja pitkästi. Tai elinikäinen yhdyskuntapalvelu minun henkilökohtaisena tiskarinani. Joo.