Hei. En ole kirjoittanut tänne, kun en tiedä, mistä kirjoittaa. (Lisäksi tiputin tietokoneen lattialle ja sen välilyöntinäppäin meni vähän rikki, jonka seurauksena kehitänsuomenkieleenihanuusiayhdyssanasääntöjä. Jestas miten ärsyttävää.) Töistä ei viitsi ihan hirveästi yksityiskohtia huudella, ja privaattielämässäkin kaikki jännät asiat tapahtuvat muille ihmisille kuin minulle. Minä-minä-minä-asiat ovat niin saakelin väsyneitä, etten enää oikein kehtaa niitä. Elämäni suurin draama aiheutuu tällä hetkellä rikkinäisestä pyykkikoneesta. Olen vieläkin se siivelläeläjä, joka ei ole hankkinut omaa pyykkikonetta vaan käyttää kellarin masiinaa. Kun se on rikki, en voi tehdä mitään muuta kuin kiroilla ja kateellisena kuunnella kylppärissä, kuinka seinän takana naapurin kone iloisesti linkoaa. No, alkuviikosta kävin ostamassa lisää sukkia, joten tilanne ei ole täysin toivoton. Täytyy vain pitää huoli siitä, etten aamukoomassa sotke hammastahnalla yhtä paljon kuin yleensä, sillä silloin tulee itku.

Niin. Näin jännä mun elämä on! Jestas.

Tänään junassa kyllä mietin sitä, elämää siis. Valmistuminen ja työpaikan saaminen tarkoittavat yhtäkkiä sitä, että mun keskeisten elämäntavoitteiden vieressä on nyt check-merkki. Olisi siis aika ruveta maalailemaan jotain vähän omaperäisempiä visioita, mutta mitähän ihmettä ne olisivat? Toistaiseksi mun viiden vuoden suunnitelma sisältää oman pyykkikoneen omistamisen eikä hirveästi muuta. Ja senkin kanssa tuo aikaikkuna on ihan okei, mikäli alakerran koneen korjaaja saa hiljalleen mutterit riviin. Vähän mietin, että pitäisikö ihmisellä olla enemmän tavoitteita? Mistä niitä saadaan? En erityisemmin halua matkustaa maailman ympäri tai yletä johtoasemiin tai voittaa Big Brotheria tai oppia seisomaan päälläni. Olen ihan tyytyväinen tässä ja nyt, mutta tätäkö se sitten on seuraavat 50 vuotta? (Asetin juuri näemmä tavoitteekseni päästä eläkkeelle 75-vuotiaana. Sormet ristiin.) Vähän onnetonta, kai. Mutta haittaako se?