Tähän väliin pala hyvin klassista opiskeluahdistusta. Olen laiskatyhmäsaamaton eikä minusta tule ikinä mitään. Ja tämä kieli! Miten mä kuvittelinkaan, että jos raahaan luuni saksankieliseen maahan, opin yhtäkkiä kielen täydellisesti, vaikka yli vuosikymmenen jatkunut pään seinään hakkaaminen on toista todistanut? Vihaan prepositioita. Reputan ihan varmasti kaikki mahdolliset tentit ja kuolen änkytykseen huomisella saksan tunnilla, kun minun pitäisi mennä luokan eteen puhumaan. En osaa! Siwan kassa, minulla on ikävä.

Ja jotta luuserivaikutelma olisi täydellinen, kerron nyt senkin, että juuri tällä hetkellä minun pitäisi olla jossain hikisessä jumppasalissa harrastamassa sitä urheilua, josta olen jopa ihan rahaakin maksanut. Sen sijaan istun sängyssä ja syön kakkua. Jotenkin semmoinen tunne, että itsensä vihaaminen on ihan aiheellista nyt.

Marraskuu. Älä ala näin! Ulkonakin on kauhean kylmä eikä minulla ole talvitakkia. Yhyybyhyy elämä on epäreilua.