Uusimmassa Imagessa oli juttu muotibloggaajista, kuten jokaisessa lehdessä pitää tänä päivänä olla. En oikein jaksanut lukea sitä, kun se oli sitä samaa vanhaa shampoopullojen ja lukijamäärien päivittelyä, mutta jotenkin sitä lukiessa tuli mieleen tämä oma bloginrähjä. Joo, olen muotibloggaajasta yhtä kaukana kuin hirvi yksisarvisesta, mutta samoja kysymyksiä voi osittain tännekin sovitella. Tai siis ainakin sitä yhtä. Miksi?
Miksi minä kirjoitan tänne? Tiedättekö, aloitin ensimmäisen nettipäiväkirjani (Niiksi niitä silloin kutsuttiin, hah. Tää on vähän sama kuin puhuis nykynuorille lankapuhelimesta tai videokaseteista.) vuonna 2001. Jösses, siitä on kymmenen vuotta aikaa! Ensimmäiset viritelmät on jo kauan sitten piilotettu näkyvistä, mutta tämä Murskaamokin, tämä menee kohta jo viisi vuotta ajassa taaksepäin. Huomasin arkiston pituuden tuossa sivupalkissa yksi päivä ja alkoi oksettaa. Kuukausi toisensa perään turhanpäiväistä länkytystä, jotenkin se alkoi näyttää sitä iljettävämmältä mitä tarkemmin sitä ajatteli. Ne ovat siinä periaatteessa kaikkien luettavissa! Eihän täällä tietysti miljoonia käy ja koko roskan lukeneet voi varmaan laskea yhden käden sormilla jos niilläkään, mutta silti mua välillä mietityttää, että hulluko olen, kun kaikenlaista laitan nettiin. Ei nyt millään pahalla vakilukijoita kohtaan, luullakseni pidän teistä kaikista, mutta saattaahan joku teistäkin olla ihan täys hyypiö. Mä olen sellainen ihminen että oikeassa elämässä saatan väittää tuntemattomille olevani lähihoitajaopiskelija Pieksämäeltä (Tai sitten olen niinkin nokkela, kuten viime kerralla vieraan herrasmiehen puhutettavaksi päästessäni, että sanon olevani kotoisin "tuoltanoinvaan, jostain". Nerokasta.) ja silti täällä kerron suunnilleen jokaisen pikkuvarpaan kivistyksen ja ties mitä turhuuksia. Ei tätä lukemalla tietysti mitään aukotonta kuvaa musta saa, mutta pelottavan hyvän hahmotelman kuitenkin. Sitten jos sen vielä onnistuu sotkemaan johonkin reaalielämän havaintoihin, voi soppa olla valmis.
Muotiblogien taktiikkana on tietysti pistää pillit yhtäkkisesti pussiin ja palata huudeille sitten, kun uusi bannerikuva on valmiina. Mulla ei ole siihen mielenkiintoa, enhän mä ole jaksanut vuosiin tuota tiekuvaakaan vaihtaa. Ja totta puhuen se ajatus, että murskaa (pienellä alkukirjaimella, eh) ei yhtäkkiä olisi, on aika pelottava. Jos se on ollut näin kauan osa persoonaani, olisin ilman sitä varmaan vähän hukassa. Mihin minä sitten laittaisin kaikki tärkeät mietteeni? Kertoisin ne jollekin? No en tasan. Vaikka nykyään asiaa on harvemmin kuin ennen (Muistaako kukaan aikaa, kun saatoin päivittää useamman kerran päivässä? Mistä mä oikein silloin puhuin?), ei varmasti mene päivääkään, etten ajattelisi kirjoittavani tänne jotain. Murskaamoon tulen silloin kun on hyvä mieli, paha mieli tai siltä väliltä. Mutta vaikka tämä on mun oma hiekkalaatikko ja terapiasohva, ei tämä kuitenkin toimisi jos kirjoittaisin vain pöytälaatikko-Wordiin. Joku kumma juju siinä julkisessa päiväkirjassa on, vaikka ajatus onkin niin ristiriitainen että irvistyttää. Piruvie, on mullakin toi laskuri tuossa ovenpielessä, vaikka se näyttääkin vielä vuosien jälkeen pienempiä lukemia kuin joidenkin "kanssa"bloggaajien kävijämäärät viikossa. En mä mitään numeroita jaksa koskaan seurata, mutta tottakai tunnen horinoideni olevan hitusen verran hyväksytympiä kun joku muukin sielu niitä lukee. Siinä kai se, bloggaamisen suurin mystiikka.
Öö, en tiiä. Tämä sama pohdinta löytyy varmaan moneen kertaan arkistoistakin, vanhaa paskaa. Noi arkistot ovat mun ongelma, nykyään joudun googlettamaan asioita omasta blogistani kun en meinaa muistaa. Aika likaista. Ehkä mun pitäisi vain laittaa ne arkistot piiloon ja säppi päälle, siellähän sitten olisivat. Kun todisteet puuttuvat, voisin jatkaa ympyrän kulkemista vaikka hamaan loppuun asti. Ensi viikolla voisin kertoa teille ihan uudesta herkusta, puolukkajogurtista. Ja tästä ette ole kuulleetkaan, itsetehdyistä kaurakekseistä. Maitokahvin kanssa! Jännitystä siis luvassa, pysykää kanavalla.
Tl;dr. Sama se, jatketaan.