Nukuin taas sohvalla tunnin, pari. No okei, vissiin kolme ja puoli. Herätessäni olin ihan uskomattomassa päiväunipöhnässä. Luulin, että minulla on täällä joku kaveri kylässä ja mietin, että mitä kummaa se jumittaa tuolla vessassa niin kauan. Ihan tosissani juttelinkin jotain. Pieni tovi meni, ennen kuin sain todellisuudesta kiinni ja tajusin, että seinillehän minä puhun. Ei täällä ole muita kuin minä ja sivupersoonani. Tunnen oloni usein typeräksi, mutta tuossa hetkessä oli jo jotain ainutlaatuista. Pitäisi lopettaa päivisin nukkuminen. (Ha! Niin vissiin. Päiväunet ovat parasta mitä on.)

Ei tänään muutenkaan ihan täysillä käydä. Koulua oli vain kaksi tuntia, joten suurelle ryhdistäytymiselle ei ollut vieläkään pakottavaa tarvetta. Kävin minä aamusella ostamassa itselleni yhden vihkon ja yhden lyijykynän. Näillä mennään! Koulu oli taas täynnä tuntemattomia ja tämän päivän kurssillani olin ainoa tyttö. Ei se näin miesvaltaisella alalla mikään ihme ole, mutta jostain syystä olen vieläkin niin sukupuolirasisti, että tunnen oloni hieman orvoksi ainoana tyttönä. Varsinkin, kun kukaan ei tule istumaan luokassa lähellekään ennen kuin paikat ovat niin täynnä että on käytännössä pakko. Opettajakin oli vähän pelottava. Äh, olenpa taas luuserituulella, kyllä tämä tästä. Huomenna menen kurssille, joka on roikkunut lukujärjestyksessäni jo kaksi vuotta. Siellä on varmaan röykkiöittäin fukseja ja minä. En voi uskoa, että opiskelen täällä jo kolmatta vuotta - oloni tuntuu vähintäänkin yhtä tyhmältä ja avuttomalta kuin silloin pari vuotta sitten. Kurssitkin ovat samoja, hoho.

Ystävät soittelivat pitkin iltaa ja olivat taas aika mainioita. Sama se, että istun iltani yksin tässä pimeässä asunnossa, jos minulla on edes jossain joitakuita, joiden kanssa hihitellä kuin heikkopäinen. Toinen toveri meinasi, että minä olen ehdoton lisä ensi viikonlopun mökkireissulle jonnekin tuntemattomiin perämetsiin jonkun tuntemattoman porukan kanssa. Ja miksikäs ei. Villejä ja vapaitahan tässä ollaan, ja viime viikollakin oli perin lystiä, vaikka seura ja sijainti eivät olleet sataprosenttisen tuttuja. Olen kumman sosiaalinen nykyään, jos kouluympäristöä ei lasketa. (En ymmärrä, miksi en millään löydä omaa porukkaani niistä tuhansista ja tuhansista ihmisistä, jotka siinäkin puljussa aikaansa kuluttavat. Onkohan vika minussa vai muissa? No okei, tuohon en tarvitse vastausta, tiedän sen itsekin.) Vanhojen rutkujen kanssa toki pörrään aina, mutta nyt viime aikoina olen ollut aika ennakkoluulottomasti mukana menossa, vaikka väki on ollut melkoisen monenkirjavaa. Kivaa. En minä aina ole tämmöinen, oikeastihan minä olen ihmisvihaaja ja maailman hankalin tutustuttava, mutta nyt on kai sitten joku vaihe päällä. Sanoin jopa, että ihan hyvin voin autoon hypätä, jos täältäpäin on kimppakyyti lähdössä, vaikken todellakaan tiedä, millaisia hemmoja siihen autoon olisi tulossa. Pari tuntia tuntemattomien häiskien seassa peltipurkissa kohti tuntematonta määränpäätä, sehän on jokaisen ujohkon tyttölapsen lempireissu. Tuossa kohtaa mahdollinen ainut-tyttöys ei haittaa mitään, mutta mennäänpä jonnekin enkun kurssille katsomaan asiaa uudelleen. Höh. Jossain taas viiraa, mutta viiratkoon.

Vieläkin tuntuu vähän pöhnäiseltä. Taidan mennä hetkeksi parvekkeelle tuumaamaan. Sade loppui ja ulkona haisee hyvältä.