Saanen toistaa itseäni hieman: En pidä hautajaisista.

Hyvä lähtökohta moiselle tapahtumalle on tietysti puolihuolimattomasti lähtötilanteessa roiskaistu perheriita. Nämä kinat lähtevät aina jostain käsittämättömän mitättömästä, tänään kyseessä oli hiusharja. Kyllä. Toki hiusharjasta saa vääntöä aikaiseksi. Sitten vähän huutoa ja mekastusta ja elämäntotuuksia ja kaikki mahdolliset vanhat kaunat ja kuorrutukseksi se uskomattoman nöyryytetty olo, joka minulle tulee, kun riitelen perheeni kanssa. Vähän nolotti niiskutella hautajaisissa vain omaa kurjaa väärinymmärrettyä kohtaloaan, mutta parempi areena kai hautajaiset on kuin jotkin vähän pirteämmät pirskeet.

Mutta kyllä nuo kestit repivät hermoja ilman riitojakin. Kylmässä kappelissa istuessani päätin välittömästi kirjoittaa ylös ohjeet, mitä minun hautajaisissani ei tehdä, kun joskus täältä keskuudestanne poistun. Ihan vihaksi pisti, kun iloisimman ja huumorintajuisimman tuntemani papparaisen hautajaiset olivat tönkköä patetiaa ja varsin kylmää tylytystä. Tervemenoa matkalle iäisyyteen, ja tomumaja tyrkätään sitten kylmään maahan jonnekin takapihan perukoille. Ja ne virret. Voi porot. Ymmärrän, ettei hautajaisissa voi päräyttää mitään bailupiisiä tai shakethatbootyä, mutta eikö maailmasta löydy mitään muuta tilaisuuteen sopivaa musiikkia kuin ne karmeat, laahaavat, loputtomilta tuntuvat, masentavat itkuvirret? Puistatus.

Varsinainen muistotilaisuus jaksoi repiä hermoja sekin. Kaukaisempina sukulaisina jouduimme peränurkan jämäpöytään, johon perheeni lisäksi kokoontui koko jengin pahimmat häirikkömummot. Ihan järkyttävä kälätys, kovaan ääneen kommentointi, ruoasta valitus, virrenveisuu ihan soolona kesken papin puheen, lesken terveydentilan varsin tyly arviointi, omien sairauksien läpikäynti ja vessareissujen selostus. Karjalanpaisti meinasi tehdä paluun lautaselle, kun muorit alkoivat vertailla toistensa parrankasvua keskenään. Kovaan ääneen. Vainajan muistotilaisuudessa. Ruokapöydässä. Melkein siinä alkoi kehnompikin kristitty rukoilemaan, että vain pääsisi pois paikalta. Olisin mieluusti tarjonnut paikkaani jollekulle nuorison tapoja paheksuvalle henkilölle. Kuunnelkaapa joskus noiden ehtoopuolen kulkijoiden juttuja yksi lauantai-iltapäivä ja tulkaa sitten taas sanomaan.

Omakin mummo veti välillä sellaista settiä, että kauhu ihan kouraisi mahanpohjaa. Monet ihmiset ilkeytyvät vanhetessaan ja hieman luulen, että tuo isoäitini on juuri semmoinen keissi. Ei siinä mitään, vanhuksia täytyy arvostaa ja dementikkoja koittaa ymmärtää, mutta entä jos kyseessä on jo valmiiksi ehkäpä ilkein tuntemani ihminen? Minä kun tosiaan olen sen sortin viallinen, että minusta suorapuheisuus ei ole toivottava luonteenpiirre vaan lähinnä huonoa käytöstä. Joissakin perheissä mummot hemmottelevat lapsenlapset pihalle, mutta meilläpä kyykytetään aika vauhdilla ja pidetään joka käänteessä huoli, että pikkuserkkujen erinomaisuus on kaikilla selvillä. Varhaisteini-iän itsetuntoaallonpohjista selvittyäni olen kyennyt ottamaan mummon sinänsä kai ihan hyvää tarkoittavat ohjeet ja opastukset sellaisella kitkeränsuloisella huumorilla, mutta miten käy, jos tämä homma tästä pahenee? Itseeni kohdistuvat kommentit ehkä vielä siedän, mutta julkisesti kovaan ääneen lausuttuja "totuuksia" viattomista sivullisista en ehkä pysty kuuntelemaan malttini säilyttäen. Vähän sama meininki kuin kohdallani urheilussa ja muussa maajoukkuetouhussa - omia voi mollata, mutta muiden tölviminen on vähän mautonta. Pikkuserkkurukka, tänään hänkin kuulemma säesti pianolla aivan väärin. Ei meinannut tulla virsistä mitään, kun musiikki meni ihan eri nuotilla. Surkimus.

Niin. Olen jotenkin vähän lopussa nyt. Sukulaisviikonloppu murjoo vähän liiankin kanssa. Huh.