Perjantaina olin harmistunut. Asiaa helpottaakseni tein sen, minkä voin: tilasin netistä levyjä, varasin parturiajan ja postasin tekotaiteellisia omakuvia blogiini. Ei juuri auttanut. Sitten sain puhelun, hyppäsin ex tempore junaan, matkustin tuhat ja yksi tuntia, höpöttelin viikonlopun typeriä ja matkustin tänä aamuna takaisin. Nyt en ole enää harmistunut. En ole myöskään varma, onko minulla rahaa maksaa niitä levyjä tai tarvetta mennä sinne parturiin. Ja tuo edellisen blogimerkinnänkin typeryys vähän häiritsee. No, ei mahda mitään, tehty mikä tehty. Pääasia on, etten ole itkenyt tänään tiskialtaaseen enkä mihinkään muuallekkaan. Junia oli matkallani monta ja niistä jokainen oli minuutilleen aikataulussa. Häkellyttävää, kyllä.

Syksyn ekasta tentistä oli tullut vihdoinkin tulokset ja perinteitä rikkoen kalastelin siitä peräti ykkösen. Ja samalta istumalta ilmoittauduin uusintaan! Minä! Vaikka se tentti oli hyväksytty! Jotain ihan outoa taas, mutta onpahan sitten jotain puuhaa joulukuullekin. Teoriassa korotus on ihan mahdollinen, jos saan kurssin aihepiiriä käsittelevän prujun haltuuni vähän pidemmäksi aikaa kuin viime kerralla. Olen nimittäin siirtynyt aiemmasta ei-osteta-kalliita-tenttikirjoja -käytännöstä nerokkaaseen ei-osteta-kaikkia-prujujakaan -systeemiin. Laitokseni (tai tiedekuntani tai osastoni tai whatever) julkaisee nimittäin monistenivaskoistaan vain porvaripainoksia, joissa on värikannet ja lähemmäs kahtakymppiä kohti kurkotteleva hintalappu. Ja minähän en siihen kiskontaan suostu! Ne ovat vain prujuja! Niinpä olen neuvotellut itselleni yhteishuoltajuussopimuksia tiettyihin lipareisiin ja lopuista kursseista koitan selvitä aina yhtä sujuvilla lukematta läpi -tekniikoilla. Se saatu ykkönen on sitten tuon ensimmäisen systeemin tulosta. Voi porot, panostukseni näihin opintoihini paranee vuosi vuodelta. Ensi jaksossa alkaa taas ranska, jonka kursseilla on sitten viime tapaamisen vaihdettu kirjasarjaa. Ja minulla on hyllyssä ne vanhat, joista maksoin viime vuonna itseni kipeäksi. Jään innolla odottamaan sitä sisäistä kamppailua, joka kirjakaupan hyllyjen välissä varmaankin piakkoin kerää kehään kähinää. Joistakin asioista maksaminen on minulle uskomattoman vaikeaa. Levykaupoissa samanlaiset summat eivät hidasta klikkailua tipan vertaa, kumma juttu.

Ulkona yrittää taas jotain syysmyrskyntynkää vääntää ja viikonlopun aikana ulkotiloissa värjötellessäni tulin ajatelleeksi, että jossain vaiheessa voisin kyllä siirtyä kesätakista ja -tennareista vähän pidemmälle talvipukeutumisen saloihin. Takiksi saa kelvata se kaksi talvea palvellut punahilkkatakki (koska se on vieläkin ihana) ja harvinaista kyllä, talvikengätkin olen hankkinut hyvissä ajoin ennen ensilumia. Niissä on vain pikkiriikkinen ongelma. Kuten aina, nuokin kengät vaativat pientä sisäänajoa ennen jokapäiväistä käyttöä. Yleensä jalkani ja kenkäni löytävät yhteisen sävelen suht nopeasti, vain muutaman verisen sukan ja irronneen varpaan jälkeen, mutta nämä popotpa ovat toista maata. Ensimmäisen käyttökerran jälkeen parantelin rakkoja kolme viikkoa. Toisella kertaa laastaroin kantapäät huolellisesti etukäteen, mutta en siltikään päässyt kuin tuohon koulun nurkalle ilman kävelytyylin mutkistavaa kipua. Kolmas kerta ei sen paremmin totea sanonut. Nuo ovat helvetin kengät! Melko somat ja varmaan ihan käytännöllisetkin, jos niillä nyt vain pystyisi jotenkuten kävelemään! Argh. Typerät jalat. Niissä on ollut rakkoja jo niin monessa kohtaa etten laskuissa pysy. Typerät kenkätehtailijat, jotka tekevät vain epäsopivia kenkiä. Ja typerä ilmasto, joka ei salli ihmislapsen tepastella ympäri vuoden ulkosalla vailla minkään sortin jalkinetta vain valkoisen, silkkisen rantahiekan kutkutellessa varpaanvälejä ja lämpimien valtameren aaltojen huljutellessa nilkkoja. Onneksi sisätiloissa voi sentään pukeutua villasukkiin. Ne eivät hierrä mistään.