Olen ihan tyttö. Yrityksistäni huolimatta en osaa ostaa keittiöön uutta hehkulamppua, mutta uusi takki päätyi haltuuni miltei huomaamatta. Ymmärtänette tuntemani epätoivon ja alemmuudentunteen. Mutta miksi niissä lampuissa täytyy olla niin perhanan monta eri muuttujaa? Watit ja voltit jadajada, mutta saakeli kun se kantakin on erimallinen! Typerä hippilamppu. Nyt on keittiössä pimeää. Ja kaapissa aika monta mihinkään sopimatonta varalamppua.

Mutta se takki. Ah, miten helppoa. Olihan siinä vanhassa jo aika kuuma, kun tuo kevätkin on nyt ihan tosiaan jyrännyt päälle, mutta en minä kuvitellut saavani parannettua tilannetta juurikaan ennen kesäkuuta ja niitä kelejä, kun pärjää jo tyystin ohuemmilla vermeillä. Kaveri kuitenkin houkutteli minut hulluviirusplusmiinus-päiville ja vaikka siellä oli ihan kamalaa, pysyin kuitenkin jotakuinkin järjissäni. Tavaratalokuuluttajien ja pelottavien lastenvaunujyrien ristitulessa olemukseni oli ehkä ajoittain vähän levoton, ainakin mitä oli pääteltävissä ostosseuralaisena huolestuneista katseista ja rauhoittelevasta äänensävystä, mutta hyvillä mielin päästiin ulos ne saatanalliset keltaiset kassit käsipuolessa. Ei se takki tietenkään missään alennuksessa ollut, ja se on vieläpä punainen, mikä varmasti saattaa rakkaan punahilkkatakkini mielenrauhan epätasapainoon, mutta se on ihana. Vähän semmoinen puolukanpunainen, pehmoista materiaalia ja isot pyöreät napit. Kaivoin kaapista limenvihreän keväthuivini ja pyörin häkkärää vessan peilin edessä. Ihana.