Saoka haluaa tietää omituisista tavoistani. En jaksa muistaa, olenko tämän meemin joskus tehnyt, mutta en myöskään jaksa ruveta googlaamaan omaa blogiani. Se on jotenkin niin likaista. Tulkoon nyt sitten uusintana jos on tullakseen, ei nämä nyt varmaan mitään suuria paljastuksia muutenkaan ole, jos on hitusen verran Murskaamoa selaillut.

Ja eteen tietysti pakollinen disclaimer: nämä eivät ole kovin outoja. Riippuu kuulijasta. Älkää pettykö, jos en olekaan täysi friikki. Hah.

1. Olen krooninen aikaistelija. Jotenkin voisi kuvitella, että näillä unenlahjoilla ja taipumuksella laiskuuteen olisin aina myöhässä, mutta yleensä olen ongelmallisen ajoissa, jos asia on minusta kiinni. Olen se tyyppi, joka änkeää luentosaliin ennen edellisen luennon loppumista ja saapuu bussipysäkille katselemaan vuoroa aiemman auton perävaloja. Onhan tapa tietysti ihan hyödyllinen, mutta jostain syystä itseäni ärsyttää suunnattomasti ainainen ajoissa olemiseni. Siinä on jotain ylitärkeä-pikkuhikke-partiolaistyttö-ainavalmiina -henkeä, joka ei ole yhtään niin rentoa ja coolia kuin olisi suotavaa. Vaikka kuinka kääntelen kellojani ja teen minuutintarkkoja mittauksia välimatkoista, tuppaan aina olemaan ajoissa. Sitten päädyn kävelemään hermostuneena korttelia ympäri tai ajelemaan autolla ylimääräisiä mutkia, kun työhaastatteluun on vielä liian kauan aikaa tai työpaikan hälyytysjärjestelmä sammuu vasta tietyn minuuttimäärän kuluttua. Typerää.

2. Istun paljon lattialla. Tai makaan, jos niikseen tulee. Kieriskely lattialla ei ole kielikuva, se on ihan todellisuutta. Olen kuullut, että aikuisten ihmisten pitäisi käyttää istuimia, mutta minä pyllähdän lattialle ihan luonnostaan. Siinä on hyvä lukea lehteä tai leikittää koiraa tai mitä nyt ikinä. Sammakkoperspektiivi toimii.

3. Tykkään pimeästä. Vieraani valittavat jatkuvasti, kun kotonani on hämärää. Eivät tajua, että omaksi edukseenhan se on! Kaikki näyttää kauniimmalta pimeässä, tarjoamistani sapuskoista pölyisiin huoneennurkkiin asti. Pimeät syysillat ovat suosikkejani ja tähän aikaan vuodesta päivänvalo on joka tapauksessa niin rumaa, että parempi aloittaa järjellinen toiminta vasta hämärän laskeuduttua. En muista koskaan pelänneeni pimeää. Se ahdistaa, jos itse joutuu valokeilaan ja ympärille ei näe. Tuossa on varmaan jotain minulle hyvin ominaista myös kuvainnollisestikin. Olen hämärien nurkkien tyyppi, huu.

4. En raaski heittää mitään pois. Tämä on suoraa verenperintöä isältäni, jonka autotallissa ei ole vuosikausiin säilytetty autoa, koska siellä on niin paljon säilöttävää tavaraa. Muutama laatikko siellä on minunkin "tärkeillä asioilla" täytetty, jos oikein muistan. Niitä on autotallissa ja varastossa ja omassa varastossa ja sänkyni alla. En edes halua tietää, mitä kaikkea minulla on säästössä. Iänikuisia koulujuttuja ja lehtien vuosikertoja, joita en varmaan ikinä lue uudelleen. Käytöstä poistamiani vaatteita on kassitolkulla odottamassa uutta tulemista tai kirpparille päätymistä, mutta tuskin niille tapahtuu vähään aikaan yhtään mitään. Astiakaapissa on korvattomia mukeja ja kolhuisia kulhoja, joita ei voi heittää pois, kun ne ovat ihan hyviä vielä. Olen varmasti kertonut joskus sen jutun, jossa äitini täytyi leikata lapaseni saksilla auki, etten käyttäisi niitä enää, kun ne olivat niin kuluneet ja reikäiset. Jotkut lempikenkäni pelastin aikoinaan roskiksesta. Äiti kertoi joskus juttua tutustaan, joka oli löytänyt jonkun vanhan mummon vintiltä laatikon, jonka kannessa luki "Liian lyhyitä langanpätkiä". Laatikko oli ääriään myöten täynnä - kyllä, vuosien aikana kertyneitä liian lyhyitä langanpätkiä. Minä saatan olla vielä joskus tuo mummo.

5. Kun kirjoitan tekstiä, joka on vain itseni luettavaksi tarkoitettu, ovat käsialan lisäksi myös käytetyt sanamuodot ja lyhenteet hädin tuskin ymmärrettäviä. Kauppalapuissa on juggee, suggee, memskaa ja tomskaa, kalenterissa käsketään matkaamaan kodeen, opiskelemaan jou:ta tai lataamaan bkortsuja ja luentomuistiinpanoissa lähinnä vittuillaan omalle tyhmyydelle ja luennoitsijan esiintymismaneereille. On tosi kiva lukea tenttiin, kun luennoilta on jäänyt kirjalliseksi todisteeksi lähinnä se tieto, montako kertaa sana raideleveys on mainittu. Mutta jollakin sitä pitää itseään viihdyttää. Sitten hävettää, kun joku ulkopuolinen taho tahtoo lukea raapustuksiani. Monesti lukemiskelvoton käsiala pelastaa kyllä nuo tilanteet. Joku hyvä puoli harakanvarpaissakin.

Mullistavan sekopäistä, eikö totta? No minähän sanoin. Kuudes kohta voisi sitten olla se, etten ikinä näissä meemilöissä haasta muita vaikka pitäisi. Outoilkaa omasta tahdostanne, jos niikseen tulee.