Kohtuullisesti taas viduddaa kaikki. Ensinnäkin: joka helvatun kerta, kun siirrän olemukseni ulkoilman välittömään vaikutuspiiriin, sataa vettä. Vettä vettä vettä vettä. Huumorintajuni riitti vielä siihen, että märän pyöränsatulan takia tepastelin tänään kirjastossa rehellisesti perse märkänä, mutta kun kotimatkalla ruokakassia ylämäkeen raahatessani iski semmoinen hirmumyräkkä että meinasin Jopoineni valua virran mukana lähtöpisteeseen, kävi jo kiukuttamaan. No, kai tämä lasketaan jo talviturkin heittämiseksi, niin ei tarvitse sitäkään enää murehtia. Saakeli.

Kaupasta menin fiksuna tyttönä ostamaan aineksia kahteen eri ruokalajiin, ettei tarvitse taas kahden päivän päästä vänistä siellä marketin ovensuussa. Joku aivohäiriö yllätti mut, enkä muistanut ostaa erästä kriittistä ainesosaa kumpaankaan ruokaan. Nyt täytyisi siis päättää, kummasta sapuskasta aion valmistaa karsitun version. Vai onko kaksi puolikasta ruokalajia yhtä kuin yksi kokonainen? En tiedä. Sen tiedän, että nyt on jo nälkä ja kiukku ja väsymys ja siitähän ei tässä keittiössä seuraa kovin hyvää.

Kotona odotti palkkakuitti, jota lukiessani vasta tajusin, että kolme viikkoa töitä elokuussa tarkoittaa kolmen viikon palkkaa elokuussa. Helkkari. Joku pälli oli pelannut vähän toisenlaisella taktiikalla. Mitä parempipalkkaiseen duuniin päädyn, sitä enemmän saan raha-asiani sotkettua. Ilmeisesti kaksi vuokra-asuntoa yhdelle ihmiselle ei ollut hyvä ratkaisu, haha. Muistatteko niitä aikoja, kun tämä tyttö nuohosi pitkin Etelä-Eurooppaa ja silti pennoset riittivät makarooniin talvellakin? Silloin minä tein kesätyöni 6,90 euron tuntipalkalla. Joo, ei riitä mun matikkapää tähän yhtälöön. Taidan mennä pankkiin pyytämään rahaa.

Kaverit eivät vastaa sähköposteihin, korvassa on jotain omituista tekeillään ja työtkin alkavat hiljalleen kyrsiä ihan toden teolla. Näen taas niitä kiukku-unia. Niitä, joissa herätään keskellä yötä vihaisena ja on vaikeaa jatkaa nukkumista, kun on raivon voimasta valmis vaikka vääntämään niskat nurin sopivalta kohteelta. Mistä kiukku tulee, sitä en tiedä. Se puskee pintaan välillä hereilläkin, yhden taannoisen mukavan lomaillankin käytin ylikeskittyneeseen mykkäkouluun, josta tuli leukaluut kipeäksi, kun puristin niin tiukasti hampaita yhteen etten kiroilisi tai itkisi tai molempia. Jokin viiraa nupissa taas. Luulin, etten olisi edes pahasti väsynyt nyt, mutta ehkä sitten olen. Tai jotain. Ehkä olen oikeasti kirvesmurhaaja. Johan minä unissani olenkin jo ystäviäni listinyt. Hurmaavaa.