Joku joskus kanssani vähän pitempään hengannut tyyppi on todennut, että minulla on vähän hankala luonne. Olen samaa mieltä.

Oli vähän nihkeä päivä. Unirytmi pulmailee vieläkin, joten puoli yhdeksältä koulussa istuminen oli kovin vaikeaa. Sieltä palauduttuani suunnittelin koko päivän päiväunia, mutta päädyin vain höntsäilemään ympäriinsä levottomana. Katsoin itsemurha-aiheisen elokuvan (2:37 oli sen nimi, vähän kökkö minusta, mutta kyllä sen katsoi parempaa tekemistä vältellessä.) ja kaikkihan nyt tietävät, että itsemurha-aiheiset elokuvat ovat hirveän hyviä piristämään tunnelmaa. Sitten kun oli vielä vähän muita juttuja ja nääh nääh ja ruoaksi kalamurekkeen sijasta pelkkää puolukkapiirakkaa ja tiedättehän te nyt kuvion. Sunnuntai. Perjantaina. Jee.

Mutta sitten. Lähdin toimittamaan asioita. Ulkona oli pimeää ja ikävää: taivaalta satoi jäätävää räkää, sohjoa oli taas puoleen sääreen asti ja minulla tietysti jalassa tennarit, enhän minä nyt koskaan opi mitään, tuuli veti tytskää kenoon ja autot roiskivat kuraa minkä ehtivät. Ja minä repesin hilpeään (pääasiassa päänsisäiseen) nauruun. Olin aivan valtavan hyväntuulinen, teki mieli tanssahdella musikaalihenkisesti kohti kirjastoa. Vastaantulijoiden kohdalla koitin vetää naamaa peruslukemille, mutta onnistumisesta en nyt tiedä. Hymyilytti niin.

Niin. Että luonnekysymyskö tää olis? Jatkuvalla syötöllä perusankeutta ja väninää, mutta kun olosuhteet tarpeeksi kurjistuvat, heilahdan yhtäkkiä sietämättömän hyväntuulisuuden puolelle. Hankalaa, hankalaa. Tietyssä seurassa väärin ajoitetusta virnuilusta voisi saada turpaansa. Ja muuallakin vähintään pitkiä katseita ja epäilyksiä lääkityksen ajantasaisuudesta. Olen kerran jos toisenkin saanut keskittyä oikeasti vakuuttamaan, etten ole huumehörhö ja eväspullossakin on ollut vain mehukattia, vaikka hihittely olisi muusta kielinyt. Jotkut pitävät yhtäkkistä hyväntuulisuutta vittuiluna. Onneksi olen täällä nyt yksin, niin kukaan ei häiriinny. Minä itse nyt vain vähän.