On sitä sitten harmaampiakin päiviä. Yhtenä päivänä tällä viikolla olin menevä bisnesnainen, kävin kokouksessa syömässä kokouspullaa ja ihan oikeassa ravintolassa syömässä salaattia ja juomassa valkkaria ja mulla oli päällä bleiseri ja hittovie, kun elämä oli hienostunutta. Sen jälkeen olenkin maannut yhtä soittoa sängyn pohjalla, ollut säälittävä mato ja ahdistunut aika lailla kaikesta, lähtien yhdestä viattomasta puhelusta, mikä piti soittaa (vihaan soittamista) ja päättyen ehkä siihen, että olen ihmisenä ihan kauhean huono ja epäonnistunut. Bää. Tää työnhakuruljanssi ei tee hyvää mulle. Sen sijaan, että keimailisin ja kehuisin itseäni ja vittu verkostoituisin, sulaudunkin parhaani mukaan tapettiin ja työhakemuksiinkin kirjoitan suunnilleen, että ei teidän kantsii mua töihin ottaa, en mää osaa mitään. Mutta miksi ne tekevät ne ilmoitukset sellaisiksi? Halutaan uusia tekijöitä ja tulevaisuuden toivoja (blyöörgh), mutta kelpoisuusehtona on vaatimattomasti kaiken osaaminen, erinomaiset sosiaaliset taidot ja kattavaa kokemusta vähintään tasavallan presidentin pallilta. Sujuva mandariinikiina luetaan eduksi. Hakemuksen sijaan tekisi mieli lähettää anteeksipyyntö koko Suomen kansalle. Koulutitte verorahoillanne tämmöisen yhden urpon, joka ei osaa mitään. Onnea vaan.

Ehkä se on toi sää. Aurinkoisella ilmalla ei paljon huolet paina. Jos joku tämän päivän ylioppilas on masentunut sateisesta lakkiaispäivästä, älkää murehtiko. Minä vietin lakkiaispäiväni illan kaatosateessa, yksin, jonottamassa baariin, johon en koskaan päässyt. Muistelen silloin miettineeni, että sen luvatun loistavan tulevaisuuden on parempi olla sitten kanssa loistava. Ja katso, seitsemän vuotta myöhemmin menee jo näin mahtavasti! Haahaa.

Joo joo. Olen luvannut mennä illaksi kaverin kemuihin ja ylipäänsä olla taas jotain muuta kuin mato. Kynsiin jotain typerän väristä lakkaa ja jalalla koreasti, kyllä se sitten taas helpottaa. Yksin kotona mököttäminen ei auta mitään, mutta voi porot kun se joskus vetää niin kovasti puoleensa. Vielä on muutama tunti aikaa, taidan märehtiä niin vimmalla kuin vain suinkin kykenen.