Moninaisten varsin epäkiinnostavien vaiheiden jälkeen minulla on nyt kumisaappaat. Ne ovat keltaiset ja aika söpöt. Talvi tietysti alkoi taas juuri sopivasti, mutta eiköhän noille käyttöä ole. Ehkä tässä maassa sataa vettä joskus vielä toistamiseenkin.

Siinä se. Kaikki mitä minulle taas kuuluu. Tämä alkaa olla jo ongelma, en osaa vastata kun ihmiset kysyvät, että mitä minulle kuuluu. Kumisaappaista ei irtoa keskustelua kovinkaan montaa viikkoa. Small talk -tilanteissahan nyt tietysti voi jauhaa säästä ja maailmantaloudesta (Olen viime aikoina lukenut/kuullut/sanonut/kirjoittanut/oksentanut sanan taantuma niin monta kertaa, ettei enää oikeastaan edes naurata.), mutta joissain konteksteissa se ei vaan riitä. Joskus pelkkä mitä kuuluu -fraasi tarkoittaa täsmälleen samaa kuin "Mikä viddu sua vaivaa, oikeesti?". En tiedä siihen vastausta. Multa on kadonnut kaikki sanat. Mulla ei ole mielipiteitä enää edes omasta elämästäni. Mulle ei tapahdu mitään. Ei sillä, että ennenkään olisi hirveästi tapahtunut, mutta kyllähän minä sain juttua aikaiseksi vaikka parkkipaikan läpi juosseesta oravasta. Nyt saattaa mennä viikkoja, kuukausia, ettei minulla ole mitään asiaa. Se on vähän huolestuttavaa.

Mutta mulla on kukkia. Ne kyllä jo kuoli. Se on elämän kiertokulku, se. Aluksi olet kaunis kukka ja sitten hullusti käsitelty ruma valokuva yhden pösilön blogissa. Kukapa olisikaan sanonut, että elämä on reilua.