Tämä päivä luokitellaan kategoriaan hyvin alkoi, mutta vituiksihan se män, tai no. Ärsyttävää, kun en osaa päättää.

Aamulla puuhastelin söpösti söpössä kodissani, jonka hoitotoimenpiteet on jätetty viime aikoina kovin vähäisiksi. Eli tiskasin ja heitin pari riepua kaappiin lattialta nuohoamasta. Vieläkin täällä on jotain outoja möykkyjä ja pinoja vähän siellä täällä. En jaksa häiriintyä, pieni sekasotkuhan on vain söpöä, eikö? Kirjastosta hain varaamani kirjan ja kioskilta noudin tilaamani vaatteet. Netissä asioiminen on vähän liian helppoa, enkä minä edes ehdi kirjoja lukemaan tai tarvitse uusia rytkyjä lattioita peittämään. No mutta, muutama kolmen euron toppi ei paljoa äkkirikastunutta tiliäni (Eilen tuli kolmen ekan työvuoron palkka. Se on mulle melkein kuin lottovoitto.) paina ja uudessa kirjastonhoitajahenkisessä villatakissani voin notkua kirjastossa taas sitten, kun mulla on jotain vapaa-aikaakin. Eli joskus ensi vuonna, toivottavasti.

Sitten oli lähdettävä töihin. Koska työmatkani sisältää melko paljon erilaisia lähiöitä, busseja ja bussipysäkkejä, saa yksi hidastus jossain kohtaa reittiä aikaiseksi kivan dominopalikkailmiön. Tiedättehän ne päivät, kun bussi A on niin myöhässä, ettei ehdi vaihtopysäkillä bussiin B, joten nappaa lennosta bussin C, vaikkei edes oikein tiedä, mihin se menee, eikä se nyt ainakaan hyvään suuntaan mene, joten jää jossain tutunoloisessa kohdassa pois ja toivoo, että osuisi kohdalle bussi D, mutta koska on lauantai, ei se bussi kuljekaan oikein mitenkään ja niin päätyy kipittämään kilpakävelyä muutaman kilometrin valtatien laitaa ja saapuu vihdoin töihin punaisena, hengästyneenä, nolostuneena ja puoli tuntia myöhässä. Minä tiedän, nyt. Vitutti niin että pää meinasi irrota.

Töissä oli hulinaa, tietenkin. Tänään käsieni lomitse on kulkenut niin monta kinkkua, perunalaatikkoa ja konvehtirasiaa, että sillä määrällä jokin keskimääräinen afrikkalainen valtio juhlisi vuoden, pari. Kiireen keskellä aivot jotenkin hassusti putoavat pelistä pois, keho vain jatkaa loputonta liikettään ja suu toistaa bonuskorttia ja pankkia vai luottoa. Mainiota tuossa robottimeiningissä on se, että mokia esiintyy merkittävästi hiljaisia iltoja vähemmän. Se on aika kummallista, mutta se kassan edessä kiemurteleva ostamisesta rasittunut asiakasjono on aika hyvä kannuste olemaan töppäilemättä. Ihmiset eivät ole jonottaessaan kovinkaan riemukkaita, ja se vähän meinaa tarttua kassaneitiinkin. Muutaman tunnin jälkeen selkä itkee itsekseen ja päässä soi tonttu ei vaan saa unta.

Kotimatkalla istuin reilun vartin bussipysäkillä XYZ (Näen niitä nykyään ihan liikaa. Yhden työpäivän aikana kuljen vähintään kahdeksan bussipysäkin kautta. Sekopäistä.) leikkimässä höyryävällä hengityksellä (Ulkona on kylmä! Vihdoinkin! Koska tulee taas kesä?), lukemassa kirjaa kuin paraskin Rory Gilmore (Lapaset kädessä sivujenkääntely on kyllä vähän vähemmän intelligenttiä kuin on ehkä tarkoitus.) ja olin käsittämättömän hyvällä tuulella. Väsyneenä, kylmissäni, pimeällä ja meluisalla bussipysäkillä. Jotenkin nämä heilahtelut ovat sen verran hämäriä, että parhailla meteorologeillakin olisi arpomista. Kotiin kömmittyäni kykenin jopa syömään suht oikeaa ruokaa ja historiallisesti vaihtamaan eteisen lampun yhdessä kämppiksen kanssa. Hillitöntä! Olin varustautunut iltaan peiton alla suklaarasian ja kuumavesipullon seurassa, mutta tässähän ollaan ihan näpsäköissä ruumiin ja sielun voimissa. Omituista, todellakin.

Kas, joulukalenterin luukku on vielä tältä päivältä avaamatta. Eilen auoin kerralla viisi unohtunutta luukkua ja tunsin itseni sellaiseksi elokuvien kuvaamaksi ahdistuneeksi teinitytöksi, joka bulimian kourissa ahtaa joulukalenterin huonoa suklaata naamaansa kaksin käsin ja yökkäilee perään. Nauratti.