Rankka viikko. Kolme kahdeksan aamua putkeen. (Kahdeksan aamun virallinen määritelmä: koulu alkaa aikavälillä 08:15-08:30.) Siis kuulitteko: kolme. Oo-äm-gee. Tämä elämä ei ole mua varten. Herääminen on aivan kamalaa. Olen koittanut helpottaa sitä niin paljon kuin suinkin pystyn, mutta kamalaa se on silti. Olen kyllä yllättävän ketterä siinä varttia vaille seitsemän, kun kiepsahdan sängystä yhdellä sulavalla ninjaloikalla herätyskelloa sammuttamaan ja valmiiksi ladattua kahvinkeitintä käynnistämään. Siitä vikkelä sukellus takaisin peiton alle ennen kuin ehtii kunnolla herätäkään. Kymmenen minuutin päästä kello laulaa kahvin olevan valmista. Siitä kymmenen minuutin välein kello käskyttää kaivautumaan pois peiton alta ja hörppäämään sitä kahvia. Minuun voisi varmaan letkuttaa kofeiinia suoraan suoneen aamu-unien siitä juurikaan häiriintymättä. Ensimmäisen mukillisen upottua nousen vihdoin ylös, puen päälleni, kampaan otsatukan painovoimalakien mukaiseksi, otan lisää kahvia - ja kömmin takaisin sänkyyn. Ihan toivotonta. Punkkaa ei jätetä. Seuraava askel on varmaan sitten hampaidenpesu peiton alla. Toistaiseksi se hoituu hirveällä hopulla vessan lavuaarin ääressä, mutta tajunnantila ei kyllä paljoa unesta eroa.

Puolitoista tuntia ranskankielistä haukottelua ja taas kotona. Ottaiskohan pienet nokoset, vai tekiskö jotain hyödyllistäkin? Iltapäivästä pitäisi taas kouluttautumaan mennä, ja sitä ennen tehdä tästä läävästä edustusasunto ystävättäriä ja heidän vaarallisen tarkkoja aistejaan varten. Ne pirulaiset vaativat aina täydet valot päälle nähdäkseen joka nurkan pölypallerot ja nuupahtaneet viherkasvit. Vaikka kuinka vetoan tunnelmavalaistukseen ja sen kaunistavaan voimaan, ne eivät suostu. Mun tarjoamaa ruokaakin on kuulemma kivempi syödä valot päällä. Helkkarin ystävät. Eivät tajua oman etunsa päälle.

Huomenna nukun kyllä puoleenpäivään. Yrittäkääpä estää.