Minusta viha on tässä maailmassa sen verran yliedustettu tunne, että en yleensä koe tarpeelliseksi osallistua yhteisiin vihaamistalkoisiin, vaan pysyttelen täällä turvallisen harmaalla kitinä-vitutus-ignooraus -akselilla. Hiljalleen alan kyllä taipua vihan kannalle. En haluaisi tehdä sitä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Vastapuoli ei taivu, ei suostu ymmärtämään, ei osoita yhtäkään ystävällisyyden merkkiä. Minä en voi muuta kuin vihata.

Greyn Anatomia on taas myöhässä jääkiekon takia. Se oli sitä viime viikollakin. Ja maanantaina Californication ja Weeds (Tuo kaksikko iskee kyllä johonkin mustaan osioon mielenlaadussani niin kovin, että sohvalla pysyminen on jo suorastaan haasteellista. Loistavia! Katsokaa!) olivat myöhässä yli tunnin. Yli tunnin! Vain sen takia, että jotkut tahvot saivat luistella jonkun mokkulan perässä suorassa lähetyksessä. Sano hyvästit mielenrauhalle, sano hyvästit yöunille, sano hyvästit digiboksin ohjelmatietotaulukoille. Siinä sinä nyt istut, tuntitolkulla, katsomassa jotain saakelin sirklaamista ihan vain siksi, ettet vahingossakaan menetä viikottaista Dr Karev -annosta. (Kyllä, Karev on kovin, ne Dreamyt ja Steamyt on ihan höttöä.)

Minä vihaan sitä. Tällä hetkellä en vihaa mitään niin paljon kuin SM-jääkiekkoa. Takatalvi, pyykkivuorovarkaat, sodat, rasismi, epätasa-arvo, George W. Bush. Who cares? Jääkiekko on kaikista pahin. Olen kohtapuoliin valmis väkivaltaisuuksiin. Se, joka kehtaa tähän väliin länkyttää turhanpäiväisten sairaalasarjojen merkittävyydestä, saa ensimmäiseksi lättyynsä. Ja kovaa. Saatan kopauttaa polvella haaroväliinkin. Sen verran tulenarka tilanne on nyt meneillään. Hellllkkkari.

Menen Nelosen palautesivulle rähjäämään. Eh, siis kertomaan rakentavia huomioitani kanavan tarjonnan tilasta. Eli rähjäämään.