Tätä työviikkoa on värittänyt enimmäkseen yksi tunne: vitutus. (Koitan kovasti vältellä vittu-sanaa ja sen johdannaisia epämääräisten vierailijoiden välttämiseksi, mutta vaikeaa se on. Muut sanat ja kiertoilmaisut ovat niin kovin hankalia, vitutus on universaalia. Joten tänne vaan, pillunjahtaajat! Tervetuloa!) Se on oikeastaan aika virkistävää. Työpaikka on kiva, ihmiset ovat kivoja ja työtehtävätkin ovat silloin tällöin suorastaan rattoisia, mutta helkkari sentään, kylläpä tuollakin voi ihmispoloa asiat vituttaa. Hommat kusee, pomot komentelevat ristiin, äijät juoksuttavat, tavarat hajoavat tai katoavat, työkaveri haihtuu horisonttiin kesken hommien, vettä sataa aina vähintäänkin siellä kellarissa, sormet jäävät litistyksiin ja käsivarret risahtelevat täyteen naarmuja, asiat eivät toimi, työt saa tehdä moneen kertaan uudestaan ja aina joku käy pöllimässä sen jatkojohdon imurini ja seinän välistä. Se on ihan hullua! Sekopäisenä imuroit jotain pimeää, mutaista loukkoa, kun masiina yhtäkkiä hyytyy ja joku äijä kipittää nurkan taakse roikka kainalossaan. Vittu kiitos! Kyllähän tää homma tuleekin valmiiksi ilman sähköä! Ei mitään ongelmaa, ei.

Ehkä ne tekevät sen tarkoituksella, sillä vitutuksessa tää tyttö tekee töitä ripeämmin kuin koskaan. Pari tuntia kun mesoaa täysi höyry päällä, niin johan taas helpottaa ja voi mennä katolle ottamaan aurinkoa ja puhumaan paskaa. Kotiinlähtiessä mieli on jo ihan tyyni ja taskusta löytyvä litistynyt suklaapatukka ikäänkuin kruunaa koko päivän. Työmaa vitutuksineen on toki vastassa huomisaamuna seitsemältä, mutta hei, se on vasta huomisaamuna. Ja huominen on vielä palkkaperjantai, joten mitäs tässä huolia. Koko rahalla suklaapatukoita, jos pahasti käy kyrsimään.

Yksi mestareista kävi tänään kysäisemässä, että kuinkas kauan likka meinaat vielä meidän leivissä viihtyä. Huomasin, että kolmisen viikkoa enää, kun sain sen yhden vapaaviikon itselleni järkättyä. Nyt on jo heinäkuun loppu! Oho. Mieli onkin jo pikkuhiljaa syksyistymässä, jopa kouluasiat pukkaavat salakähmäisesti mielenperukoille. Eikä ehkä kovin hyvällä tavalla. Tykkään syksystä ja perinteisesti kesän loppupuolella ihan kaipaankin kouluun, mutta en nyt. Rästityöt, reputetut tentit, lopahtaneet kurssit. Voi voi voi. Vitutus iskee. Toivoin kovasti, että paussi kouluhommista ja omaa alaa sivuavat kesätyöt auttaisivat motivaation palauttamisessa, mutta huonolta näyttää. Onhan tässä toki jokunen viikko vielä aikaa, mutta jos innostus pysyy tällä tasolla, taidan olla pulassa. Mitä mie teen, jään raksamieheksi loppuiäkseni? Öö, ei kuulu suunnitelmiin. Vaikka kivaahan tuolla on ollut, enimmäkseen. Mitä nyt välillä nyppii niin että betoninpalat lentelevät seinille. Kasvaapahan haba.

Viikonlopuksi täytyy kiukut ja kitinät karsia, sillä saan luokseni läjän ihania ihmisiä pirskeitä pitämään. Ovat olevinaan tupaantulijaiset, mutta johan tässä kämpässä on käynyt luuhaamassa yksi jos toinenkin kaveri. Ajattelin nyt kuitenkin olla juhlallinen - tehdä kakkua ja viedä viimeisetkin pahvilaatikot varastoon. Ajatuksen tasolla tässä toki vielä liikutaan, mutta suunnitelmat ovat ainakin suureelliset. Huomenna saan takaisin ne kovan onnen kenkäni, mikäli suutari on saanut niistä enää kalua. Täytyy viikonloppuna pistää jalalla siihen malliin koreasti, että maanantaina päästään taas keskustelemaan kenkäkauppaan. Haha.