Hoh. Missäköhän vaiheessa joulusta pitäisi oppikirjojen mukaisesti toipua? Vuodenvaihteeseen mennessä? No hyvä, sitten mulla on vielä jokunen päivä aikaa.

Olipahan vähän ehkä häiriintynyt joulu. Olen kertonutkin, että jouluni ovat tähän mennessä olleet kovin samanlaisia joka vuonna, tiedättehän te nyt piparit, pyjamat, kinastelut, lahjanavaukset, sohvannurkkaan käpertymiset, konvehtirasiat ja muut. Menin ihan pois tolaltani, kun tämä joulu oli niin outo.

Aattoaamuni aloitin näpsäkästi kello 05:50, vailla seitsemän olin jo betonimöhkäleiden välissä tarpomassa. Lähiö ei ole koskaan ollut niin hiljainen kuin silloin. Tuuli vinkui korvissa ja jäinen maa raksui kinttujen alla, kun taapersin tonttuna työpaikkaa kohti. Punainen takki ja teinimetalli cd-soittimessa saivat oloni kovin jouluisaksi. Töissä minut lykättiin pois hiljaiselta kassalta ja jouduin ensimmäistä kertaa osaston puolelle auttelemaan. Siinä sitten olin, aattoaamuna automarketissa, joululaulut kaikuen autiossa hallissa ja viikkailin miesten pitkiä kalsareita hyllyihinsä. Oli vähän semmoinen olo, että mitä helvettiä. Nauratti.

Sitten pari suhausta, työpäivä pulkkaan, kodin kautta isin auton takapenkille koisaamaan, saunaan, ruokapöytään, lahjaröykkiöiden keskelle ja humps, sitten olikin ilta, muut menivät nukkumaan ja minä jäin hiljaiseen taloon hekottelemaan vanhoille Hauskat Kotivideot -pätkille. Nopein joulu ehkä ikinä. Lapsena aattoilta kesti i-kui-suu-den, eikä pukkia tuntunut koskaan kuuluvan. Nyt lahjat oli remmottu auki ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Ihan hämmentävää tämmöinen.

Jouluyönä kipitin vielä ystäväisen luokse glögille, vaikka parinkymmenen tunnin valvominen ja pakkanen sukkahousuissa äänestivätkin yksimielisesti eitä moiselle ratkaisulle. Kotimatkan tähtitaivaan alle purkautui kaikki väsymys ja stressi, kun repesin itkeä tihrustamaan niin ettei aikoihin ole moista nähty. Niin menneet kuin tulevatkin surut jäätyivät poskille kun talsin läpi pimeääkin pimeämmän kotokylän. Joulutunnelmaa, sano.

No, jos ei aattona ehdi rauhoittumaan, niin pyhäpäivät ovat sitä varten. Joo. Joulupäivänä paukkasin uusintakierroksena ystävän luokse glögille ja päädyin remuamaan pitkin kyliä niin, että äidille täytyi lähettää kello 04:38 tekstiviesti, etten tulekaan yöksi kotiin. En ole ikinä nähnyt joulubaareilussa mitään mieltä, enkä ole varma, näenkö nytkään. Tapaninpäivänä ainakin vähän kadutti, kun aamupäivästä oli lähtö tallille vanhoja karvakuonoystäviäni tapaamaan. En ole ollut hevosen selässä yli vuoteen, joten vienosti pyysin vanhan tallijengimme luokkakokoustyyppisestä ratsastustunnista rentoa ja leppoisaa. No tiedättehän te, mitä sain. Roima ratsuni heitteli pukkisarjoja kuin vanhoina hyvinä aikoina ja tytskä selässä koitti pitää olemuksensa satulassa ja sisuskalunsa mahan sisäpuolella. Kyyti oli sellaista, että vielä nyt pari päivää myöhemmin sellaiset haastavat toiminnot kuten istuminen tai käveleminen tekevät tiukkaa. Ratsastuksenopettaja kiitteli, että olimme tulleet antamaan tälle vuoden parhaat naurut ja minä sain kuulla tulleeni vanhaksi, kun en enää komentanut sitä pahuksen aasia karjaisemalla napakkaa perkelettä vaan vinguin kuin pahainen tätiratsastaja että aaapuuuaaa. No hitto, en vain enää muistanut kuinka ketku se elukka voikaan olla. Konilla oli kyllä kivaa, sen näki ilmeestä. Oli mullakin, kun vain sain hetkosen aikaa toipua jalat ihan maankamaralla. Vuoden päästä sitten taas, jooko.

Kun joulut saatiin juhlittua, oli aika survoa omaisuus nyssäköihin ja bussitella kotiinpäin. Kaksi työvuoroa ja seitsemän bussimatkaa myöhemmin olen tässä ja pääsen jo henkäisemään. Huominen vapaapäivä on  ehkä pakko ottaa vain koomailun kannalta, sitten onkin aika ruveta ehkä vähän huushollaamaan ja valmistautumaan uudenvuoden vastaanottoon. Saisi jo se arki tulla, tämmöinen meneminen ja tuleminen ei oikein sovi sielulleni. Liian rankkaa tämmöiselle sohvaperunalle.

Nyt menen ja syön pari kylmää nakkia. Moj.