Perjantaita.

On tääkin. Livahdin koulusta kesken kaiken, jotta pääsisin pitsalle kylässä olevan ystäväni kanssa, mutta ystävää ei näy eikä kuulu. Puhelimeen hän ei vastaa, tietenkään, se ei kuulu hänen tyyliinsä. Varton kämpillä ja mussutan karkkeja, jotka ostin eilen Makuunista, kun vartoin rautatieasemalla ystävää saapuvaksi. VR oli jälleen hoitanut asiansa mallikkaasti ja joka ikinen junaa muistuttava liikenneväline tuntui olevan myöhässä. Mikäs siinä minulla ollessa, punahilkkatakkiin kääriytyneenä ja karkkeja popsien. Joka kerran, kun vilkaisin näyttötauluun, oli siinä ilmoitettu junan myöhästymisaika siirtynyt muutamalla minuutilla eteenpäin. Ja niitä vilkaisuja ehti olla monta. Nauratti.

Hymy hyytyi, kun ystävä saapui ja samantien valloitti kaupungin vaatekaupat kuin israelilainen armeija konsanaan. Olen ennenkin todennut, että tämä tyttö se osaa shopata. Lyhyessä ajassa tytskä sai hankittua käsipuoleensa nyssäkän jos toisenkin ja jossain vaiheessa minä huomasin kököttäväni yksin keskellä pinkkejä ilmapalloja jossain hintahulinaryysiksessä vahtien valtavaa pakaasikasaa. Oli aika surkea olo, taas nauratti. Minä raukka se vain luulin lähteväni hetkeksi junaa vastaan, mutta päädyinkin aniliiniin helvettiin.

Tänä aamuna lähdin hetkeksi kouluun ja jätin ystävän kotiin kourassaan vara-avaimeni ja bussiaikataulu. Oli puhetta lounaspitsoista, mutta täällä minä nyt yksikseni istun. Aika tyypillistä. Yhdeksi pitäisi taas koulunpenkille palata, mutta kattoo ny, että kerkeekö. Voi tässä vielä vierähtää tovi jos toinenkin, mikäli tuota tytskää yhtään tunnen.

Tsih. Tuon ylläolevan kirjoitettuani soitin kolmannen kerran ystävän kännykkään, ja tattarataa - hän vastasi! Pitikin mennä manaamaan moisia. Kohta piiiiizza, piiiiiizza. Nam.