Kävin työhaastattelussa. Kutsu sinne tuli tietysti heti sen jälkeen kun olin lähtenyt lomalle eikä mulla ollut mukana niitä työhaastatteluvaatteita tai coolia uutta bisneslaukkuani. Menin sitten omana itsenäni, mutta siitä huolimatta haastattelu tuntui menevän ihan hyvin. Haluaisin sen työpaikan ihan hirveästi. Tarvitsisin sitä ihan työkokemuksen ja rahatilanteen ja ties minkä kunnollisen elämän takia, mutta sen lisäksi haluaisin tehdä sitä hommaa ihan vain siksi, että se kuulosti niin mielenkiintoiselta. Valinnasta luvattiin soittaa tämän viikon aikana, eli viimeistään tänään. En enää mene vessaankaan ilman puhelintani.
Olen kyllä niin monta hylkäystä saanut tämän onnettoman työurani aikana, etten voi olla varautumatta pettymykseen. Olen vähän semmoinen. Viime aikoina on kyllä ollut niin nousujohteista, että alan hiljalleen muuttaa asenteitani. Se yksi viime viikon välikoe, josta olin varma, etten osaa mitään? Sain pistettä vajaa täydet. Jos se olisi ollut tentti, se olisi ollut vitonen. Mä vielä paperia palauttaessanikin mietin, että meneeköhän läpi, ja sitten sieltä tulee tuollainen tulos. Mulla on nyt kaksi mahdollisuutta: joko menettää viimeinenkin luottamukseni yliopiston auktoriteettiin ja tentintarkastajien kykyihin tai sitten alkaa uskoa, etten mä ole aina se kaikista huonoin. Joskus olen ihan hyvä. Työhaastatteluunkin pääsin kymmenien hakemusten joukosta. Jos en saa tuota paikkaa, saan jonkin muun. Jonakin päivänä mä valmistun ja saan ihan oikeitakin töitä. Kyllä tämä tästä lähtee, pikkusen luottoa ny.
Sanoo tyyppi, joka notkuu vanhempiensa kotona vain kahvia juomassa ja paikallislehtiä lukemassa ties kuinka monetta päivää. Ha. No eilen tein sentään jotain hyödyllistä ja kävin morottamassa kummapoikaa, joka masentui tapaamisestani niin, että heittäytyi epätoivoisena pöytää vasten. Kaksi ensimmäistä kertaa naama osui pehmeästi lihapullalautaseen, mutta kolmannella kerralla vastassa oli pelkkä pöytä ja huulihan siinä halkesi. Jätkällä on draamantaju kohillaan. No, päivän loppua kohden angstit helpotti ja me oltiin taas kavereita. Tyyppi tuntui piristyvän palikkatornien kaatelusta, täytyypä joskus itsekin koittaa auttaisiko se pahimpiin eksistentiaalisiin kriiseihin.
Puhelin ei soi ja sähköpostilaatikkokin on hiljaa. Voishan tässä tietysti jotain asiallistakin tehdä odotellessa. Tai sitten ei.