Lomamaanantai ja tietysti näin töistä unta. Joku on vähän ylitunnollinen taas.

Tuntuuko kenestäkään muusta, että tämä kesä on kauhean pitkä? Nyt vasta vaihtui elokuuksi, eikö tämä kesä meinaa koskaan loppua? Enkä nyt valita. (Kerrankin!) Tykkään kesästä, tykkään siitä että on hikistä ja allergista ja hapetonta. Mutta tätä on kestänyt kauhean kauan jo. Ehkä se johtuu siitä, että aloitin kesätyöt jo huhtikuun puolella ja kouluun en mene enää ollenkaan. Ennenvanhaan elokuu oli koulukuukausi eli syksyä. Nyt yritän löytää kaupoista karvakaulustakkien seasta vielä jotain puolikelvollisia bikineitä, sillä syyskuussa lähden rantalomalle. Tuntuu vähän siltä, että huijaisin.

Viikonloppuna suoritin todellisen kohta-kakskytviis-ja-vieläkin-sinkku -ihmisen henkistä tasapainoa mittaavan temppuradan, eli kävin kaksissa sukuhäissä yhden päivän aikana. Tehtävänä oli kirjata ylös kuinka monta kertaa joku sukulaistäti tahtoo tietää, missäs minun sulhoni on ja kuinka monta kertaa äitini vastaa "eeeeiii meiän likat". Selvisin ihan kohtalaisesti, onnistuin jopa morsiuskimpun heiton ajaksi piiloutumaan jonnekin takariviin, eikä kukaan pakottanut mua poloneesiinkaan. Koitin kyllä kuvitella itseni sinne aidan toiselle puolelle, valkoiseen puristavaan tönkkömekkoon pukeutuneena ja herkät drag queen -henkiset poskipunat naamalle roiskittuna. Vaaleanpunaista tylliä ja risuista taivuteltuja sydänkoristeita seurantalon seinällä. Pardon my French mutta hyi saatana. Ymmärrän, että joillekin se on se ultimaalinen unelma, mutta siinä vaiheessa kun joku koittaa repiä multa vaaleasinistä sukkanauhaa hampaillaan saatan potkaista sillä valkoisella satiinikorkkarillani lähestyjää munille. Ihan vain varoituksen sanana. (Ja ihan kuin olisin jotenkin välittömässä vaarassa, haha.) Sehän noissa sukuhäissä on paha juttu, että se ainoa vähänkään varteenotettavan näköinen kaveri saattaa ihan todennäköisyyslaskennan tuloksien valossa olla kanssani samaa sukua. Minä kun en tunnista pikkuserkkujani enkä ihan aina serkkujanikaan, ainakaan silloin kun ne ovat kasvaneet niistä 80-luvun koulukuvista ihan, köh, ihmisen näköisiksi. Mutta sellaisia häitä en halua, joissa oma sukuni saa valloittaa kirkon käytävän molemmat puolet, joten lienee kaikille parempi, että pidetään ne katseet omassa pöydässä. Hah.

Yhden herrahenkilön annoin kyllä viikonlopun aikana tulla iholle kiinni ja se oli kummapoika. Limaisia pusuja, yhdessä syötyjä banaaneja ja päiväunet vierekkäin pötkötellen, mikäs siinä. Puolitoistavuotiaiden elämä on aika kivaa.