Hmm. Hiljaisuus ei johdu siitä, että katosin maailmalle, vaan yksinkertaisesti siitä, että meidän netti on rikki. Sattuu, ymmärrätte varmaan. Epämääräisissä nettikahviloissa olen käynyt päivittämässä kuulumisia lähinnä noille oikean elämän ihmisille, joten te, arvoisat leikkielämän ihmiset, saatte nyt vähän vajavaisen tilannekatsauksen. En yhtään tiedä, miten tämä toimii jatkossa ja mikä ihme on Murskaamon pointti tässä kaikessa sosiaalisen median sekasotkussa. Pyytäisin anteeksi linjattomuutta, ellei se olisi ollut ikään kuin linjana tähän asti.

Mutta juu, hengissä ollaan ja hyvin pöhisee. Kuten arvelinkin, en ole yhtään sen parempi sosiaalisessa kanssakäymisessä 3+n:llä vieraalla kielellä kuin sillä yhdellä kotimaisellakaan, mutta jotenkuten tässä sätkitään. Sanoisin, että tyhmät ulkomaalaiset eivät ymmärrä sarkasmia, mutta juttuni tuntuu menevän ohi myös niiltä lukuisilta suomalaisilta, joita on tänne viskottu. (Niitä on muuten ihan naurettavan paljon. Eksoottinen arvoni kärsii pahemman kerran.) Noo, viikko vasta takana, kyllä jonkun on joskus vielä pakko nauraa vitseilleni. Saksankurssin aineeseen kirjoitin heti suomalaisten itsemurhataipumuksesta, kun piti esitellä kotimaataan. Tsih. Se nyt oli vain semmoinen asia, joka tuli mieleen.

Satunnaisista kohtaamisista on pakko kirjoittaa ylös ainakin Goethea ulkomuistista siteeraava ruotsalainen raksateekkari, koska se on tuollaisena yhden lauseen henkilöhahmona niin hieno, että käytän sitä sitten joskus, kun kirjoitan kirjan. Radiosta tuli yksi päivä Bomfunk MC’s:n Freestyler ja menin hetkeksi sijoiltani. Elämme vuotta 2009, haluan muistuttaa. Lisäksi olen rakastunut ratikoihin ja syönyt elämäni ensimmäisen kebabin. Elämä on jännittävää.

Seuraavaksi lähden elokuviin katsomaan, miten Brad Pittiltä sujuu saksan kieli. (Edit: Ei se puhunutkaan saksaa, mikä pettymys. Mutta tämäpä johti siihen, että ymmärsin siitä leffasta jotain. Jei!) Tämä teksti pärähtää eetteriin joskus tulevina päivinä, jos pärähtää. Jäämme seuraamaan tilanteen kehittymistä.