Sunnuntai. Ah, sinä siunattu sunnuntai.

Vähän alkoi jo meininki olla sellaista, että tulee burn outti ja hermoromahdus ja kaamosmasennus ja mitä niitä nyt muita onkaan. Jos kahdeksantuntisen työvuoron aluksi ei meinaa pysyä tolpillaan silkan väsymyksen takia, niin millaisen luulette fiiliksen olevan päivän päättyessä? Oma vikahan tämä on tietysti, koko elämä. Jokin päivä vielä kostan itselleni. Jos vain jaksan.

Mutta onneksi olen aika helposti korjautuvaa sorttia. Tarvitsen vain yhden sunnuntaiaamun, jolloin saan nukkua autuaasti heräten vain kerran aamuyöllä naapurin humalaisiin ulkomaaneläviin. Kolmetoista tuntia parantavaa posotusta, jonka aikaisista unista ei sitten puhuta. Aamupalaksi viime viikon Hesareita kahvin ja kahvinmakuisten keksien kera ja stereoihin soimaan sunnuntailevy numero yksi, kotokirjastosta kahmaistu mainio Death Cab for Cutie. Mitäpä sitä ihmislapsi muuta tarvitsee? No ei paljon mitään. Hymyilyttää.

Jos ulkona näyttäisi vähän vähemmän harmaalta, saattaisin lähteä reippailemaan noin niin kuin laskiaisen merkeissä. Pulkkamäki ei niinkään nyt houkuta, mutta jäälle voisin lähteä käppäilemään tai peräti ihan luistelemaan, kun kerran ne pahuksen luistimet on raijattu tänne asti. Mutta saas nyt nähdä, jaksanko vaivautua. Sunnuntaithan kuuluu kököttää tiiviisti sisätiloissa ja kaikkea tervehenkistä puuhailua tulee välttää. Jotta laskiainen ei jäisi kokonaan unholaan, kaapissa odottaa kaksi valtavaa kermapullaa. Pullakaverin saapuminen on tosin vielä epävarmaa, mutta ei sillä väliä. Jos ei kaveria näy, saan itse syödä molemmat. Tämä on sellainen win-win-tilanne jos mikä.