Kävi niin, että minä matkaan syksyllä Itävaltaan. Melkolailla vuodeksi. Olen katsokaas kyllästynyt tähän tyhmänä olemiseen suomeksi, joten menenpä sitten kokeilemaan samaa ihan auf Deutsch. Tai mitä ikinä murrettä ne nyt siellä vääntääkään. Hassua. Pikkuisen tämän ratkaisun spontaania jujua laimentaa se, että asiaa on jahkailtu ikuisuus ja toinen ikuisuus on siihen varsinaiseen maasta lähtöön, mutta ei anneta sen häiritä. Minä teen jotain jännää! Sitä ei usein tapahdu. Kuvitelkaapa jo niitä kaikkia huikean mielenkiintoisia blogikirjoituksia, joita suollan sitten muilla mailla... Joo, tähän unelmaan on hyvä tuudittautua.

Huikean mielenkiintoisesta elämästä puheenollen: nyt on perjantai-ilta, minä istun kotona lukemassa viikon sanomalehtiä, siivoamassa vaatekaappia ja tyhjentämässä jääkaapin vihanneslaatikoista tunnistamattomia (lentäviä) objekteja biojäteastiaan. Kreizi meininki. Tämän viikonlopun agenda on simppeli: tee jotain koulujutuille. Oikeasti. Niitä tulee taas ovista ja ikkunoista ja minä en tee mitään muuta kuin lätisen, että onpas paljon puuhaa. Uskotteko, jos sanon, että tekemättömät työt eivät häviä puhumalla? Koulukavereideni kanssa vain listaamme, että kuinka monta kurssia kullakin on tällä hetkellä kesken (minulla yhdeksän plus kandintyö) ja veikkailemme, koska homma leviää käsiin lopullisesti. Vertaistuki on kyllä hirveän hyvä juttu. Viime vuodelta vanumaan jäänyt kauhukurssikin on paljon lempeämmän oloinen, kun tuskansa voi jakaa ihan yhtä pihalla oleville tovereilleen. Kumma juttu.

Mutta ajatella. Vuoden päästä samaa vääntöä jossain alppimaisemissa. Herttinen.