Meininki on vähän niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Kaiken hippeilyn ja kielitieteilyn kaverina mulla on tänä keväänä ohjelmassa dynamiikan perusteita, viimeinen pakollinen kurssi, jossa lasketaankin jotain. Tai laskettaisiin, jos osattaisiin. Voi porot, homma lähti siitä, että googletin toisen asteen yhtälön ratkaisukaavan, kun en sitä enää muistanut. Voi, kunpa se pieni matikkahikke sieltä vuosien takaa kuulisi tämän, se saisi slaagin. Maolin taulukkokirja, joka ennen oli hyvin läheinen ystäväni, oli mulla nyt hyvän aikaa hukassa ja kun sen vihdoin jostain arkistoistani löysin, en tajunnut siitä juuri mitään. Integraali? Ristitulo? Vektoriprojektio? Me ei todellakaan puhuta enää samaa kieltä. Varsinkaan kun kaikki kirjoitetaan jollain helkkarin kreikkalaisilla aakkosilla. Niitä en osannut silloin ennenkään, joten turha edes toivoa että osaisin ne nyt.

Tänään iltapäivällä on ensimmäinen välikoe ja odotan mielenkiinnolla, että mitä siitä tulee. Ahersin äsken parisen tuntia vanhojen tehtävien parissa ja sain yhden oikein, yhden väärin. Jos osaan päätellä oikein, onnistumisprosenttini on tasan viisikymmentä. En luota numeroihin niin paljon että voisin sanoa, riittääkö se, mutta mulla on semmoinen tunne, että ei.

Tavallaan mun pitäisi olla ahdistunut, sillä jos tämä kurssi mene männikköön, samaan suuntaan menee myös uljas suunnitelmani saada koulu dippatyötä vaille valmiiksi tämän kevään aikana. Ostin tällä viikolla uuden laukunkin, joka on hyvin bizness-henkinen ja sopisi loistavasti häikäisevälle uranaiselle. Työhaastatteluvaatteitakin kattelin, vaikkei hakemistani paikoista ole mitään kuulunutkaan. Ehkäpä se oli ennenaikaista, en mä täältä koskaan minnekään pääse. Nyhjään roikkovillatakissani loputtomiin ja hakkaan laskintani, johon olen liimannut eläinaiheisia tarroja. Penaalissani on dinosaurusten kuvia ja viivottimessani Spiderman. Ei kai se mikään ihme olekaan jos en jotain dynamiikkaa tajua.

Okei, takaisin ruutupaperin ääreen. Vielä pari tuntia aikaa oppia kaikki. Hyvin se menee.