Kun viime viikolla istuin (tunteja ja tunteja) junassa, näin radan varressa kaksi pikkupoikaa. Pipot vähän silmillä ja jalat uhmakkaassa haara-asennossa metrinmittaiset jätkät seisoivat loskassa keskellä ei mitään ja kaksin käsin näyttivät keskisormea ohikulkevalle junalle. Asenteella. Se näytti harrastukselta, joka passaisi minullekin. Satunnainen keskisormen näyttö keskellä metsikköä. Joo.

Noei, ei tämä nyt niin paskaa ole. Eilisiltana tein ranskan läksyjä (Läksyjä! Jo pelkkä sanakin on niin söpö. Ei harkkatöitä tai raportteja tai laskutehtäviä, vaan läksyjä. Ihkuu.) ja sain hillittömän kikatuskohtauksen koittaessani lukea ääneen tehtävänä olleita sanoja ja lauseita. Mulla oli kuulkaas oikein cd:t ja kaikki, meininki oli melkoista. Je suis Susie et je suis suisse. Tämä kurssi on ehkä parasta aikoihin. Naurattaa aivan kipeästi. Vähän on omituista luetella numeroita vuorotahtiin, kun parina on opetushenkilöstöä eräältä kammokurssilta, jota ikäänkuin kahlaan edelleen sen loisteliaan viime kevään jäljiltä. Toisaalla palkin kantavuuslaskelmat ja toisaalla yksi-kaksi-tilaa taksi. Onhan se nyt, kummallista.

Söin vahingossa piparkakkutaloni katon. No, sattuuhan sitä, ja kohtahan se joulukin on, puolitoista viikkoa enää. Eivät piparityypit varmaan pahastu, kun on näin leuto talvikin. Ei se talo nyt totta puhuen mikään laatuluomus ollut alunperinkään. Kai sekin nyt kertoo jo jotain, että en tunnu saavan noita rakennelaskelmakursseja hoidettua.

Äiti oli laittanut yllärinä tililleni joululahjarahaa. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että minun pitäisi hankkia jotain joululahjoja? Korteista luovuin jo kokonaan, kun dinosaurustarravarastoni on tyhjillään ja postimerkitkin maksavat ainakin ihantosipaljon. Eikä mua oikeasti huvita nyt lähettää kortteja eikä ostella lahjoja sen enempää. Joulu on varastettu. Hee.