Väärässä olemisen myöntäminen ei ole mitään lempipuuhaani. Se johtunee siitä, että olen väärässä äärettömän harvoin, köhköh. No, nyt olin. Viime viikolla vähän mesosin, että kukaan ei koskaan ota mua töihin eikä edes soita antaakseen pakit. Tässä asiassa on suorastaan ilo myöntää erheensä. Tänään soitettiin, eikä kyllä annettu pakkeja, vaan jotain vähän mukavampaa. Töitä. Ensi viikolla menen taas ihmettelemään asiakaspalvelutyön hohdokkuutta. Oujea.

Koska ääretön määrä riihikuivaa rahaa on siis tulevaisuudessa kohtaava minut, laukkasin kauppaan. Piti ostaa sitä ja tätä ja tuokin olis kiva. Lopulta mulla oli kassikaupalla tavaraa, jota en millään meinannut jaksaa kantaa kotiin. Tuossa etupihan jäätiköllä piti ihan tosissaan miettiä, että jäisikö siihen vai taistelisiko kantamukset kämpille asti. Köyhillä on niin paljon helpompaa.

Viikonloppuna minulla on Juhlat. En ole pitänyt ikinä juhlia, ellei rippi-, ylppäri- tai lastenjuhlia lasketa. Ja eihän niitä. Nämä yrittävät olla semmoiset sivistyneet, aikuisten ihmisten juhlat. Siksi olen hankkinut Spidermanin kuvilla varustettuja pahvilautasia, joilta on hyvä lapata suuhunsa vauvanruoalla täytettyä suklaakakkua. Haha. Olen aika innoissani Juhlistani, sillä täällä murjussa ei ole koskaan ollut niin monta hyvää tyyppiä yhtä aikaa. Kun vähän aikaa pohdin, sain vieraslistani karttumaan yllättävän isoksi, ja vaikka sitä vähän murjovatkin typerät armeijat, työt tai välimatkat, pitäisi juhlista tulla aika mainiot. Olen aika yllättynyt, kuinka paljon minulla onkaan ystäviä ja kavereita, vaikka olen aina ollut vähän tämmöinen pienten piirien tyyppi. Monesta pienestä tulee kai yksi iso. Tai jotain.