Urheilu on tappavaa. Päätin kauppaan mennessäni vältellä erästä ylämäkeä ja eksyin kiertotielläni johonkin pöpelikköön, jossa oli tietenkin ainakin viisinkertainen määrä nousua. Kun sain Jopon vihdoinkin parkkeerattua kaupan pihaan, olin valmis kapuamaan jäätelöaltaaseen huilimaan ja jäämään sinne. Kotimatkan pyöräilin suorinta reittiä ja meinasin vetää siinä perhanan mäessä lipat kauppakasseineni. Olen ihan raato. Tarkoituksenani oli tehdä vielä pientä maisemapyöräilyä tämän päivän aikana, mutta paskat minä semmoista jaksan. Kunto loppuu jo kotiovella.

Mutta miten ihmeessä minä olen lauantaiaamuna liikkeellä ennen puoltapäivää? No siten, että nukuin eilen vahingossa vähän päiväunia. Töiden jälkeen kuukahdin petiin herätäkseni siitä puoliltaöin. Vähän aikaa siinä ihmettelin, mutta kun en parempaakaan tekemistä keksinyt, kävin uudestaan nukkumaan. Seitsemän tienoilla aurinko teki onnekseni rynnäkön vuoteeni suunnalle, ettei tarvinnut enää sen enempää nukkua. Söin suloisen aamupalan parvekkeella, mummot tömistivät mattoja ja jossain haukkui koira, jolla oli ihan samanlainen räksyttävä ääniala kuin kotopuolen pikkupiskillä. Tunnelmallista. Tuon kauppareissun jälkeen olen kyllä melkein taas valmis pieniin nokosiin. Vähän on hurjaa taas tämä väsymys. Kesä kauneimmillaan ja minä vietän sen peiton alla, käyhän se toki niinkin. Olen jo hyväksynyt osani pullamössösukupolven edustajana ja kaupastakin ostin lähinnä valmisruokaa. Blah. Olen huonoin ihminen ikinä.

(Viime yönä muistin, että Se Yksi Painajaismainen Harkkatyö on yhä palauttamatta. Aargh, tulen hulluksi. Nyt menen kyllä takaisin nukkumaan.)