En ymmärrä, miten kykenin koko kesän heräämään sujuvasti puoli kuuden ja kuuden välillä, kun nyt olen taas siinä jamassa, että puoli kymmeneksi ylös vääntäytyminen vaatii puolentoista tunnin työskentelyä torkkunapin kanssa. Sitten kun jalkeilleen joten kuten suoriutuu, on ahdistava ja paha olo ja aamupala on turha toive vain. Töissä käydessäni ehdin mutustelemaan jonkin sortin ravintoa noin neljä kertaa ennen sitä maagista kello kahta, jolloin normaaliminäni kykenee syömään yhtään mitään. Luulisi, että vajaa kolme kuukautta jättäisi arkielämän rytmiin edes jonkinlaista merkkiä, mutta ei. Samaa puolikuollutta tarpomista aina vaan. Hitto.

Pientä kunnollisuutta tavoitellen kävin hieman lenkkeilemässä. Viime kerrasta olikin melkoisesti aikaa. Yllättävän hyvin jaksoin jolkotella ryteiköissä, ilmeisesti se kesäinen rappusten ravaaminen teki tälle raadolle ihan hyvää. Syyskuinen alkuilta oli kaunis ja ruskan värittämä järvenranta ihan mahdottoman nätti. Vielä kun Ilpo meni ja perskules tuuppasi korvakuulottimiin pari lempipiisiä, meinasi meno osoittautua melko tunteelliseksi. En osaa määritellä tätä oloa, yritin jo päivällä sitä ystävällekin selostaa, mutten juurikaan onnistunut. Tuntuu levottomalta ja oudolta ja jotenkin hirveän... väliaikaiselta. Ihan kuin odottaisin koko ajan jotain. En tiedä mitä, jotain tulevaa kai. Toisaalta olen taas kauhuissani ajan kulumisesta ja koitan voimallisesti painaa mieleeni asioita, hetkiä ja tilanteita, jotka muuten liukuvat pois ja katoavat. Tuntuu siltä, etten ole kärryillä oikein missään asiassa. En onnistu enkä edes yritä. Notkun vaan ja kummastelen itseäni ja käyttäytymistäni. Tämä on ihan outoa nyt.

Urheilu on selvästi haitallista mielenrauhalle. Kotona tein mannapuuroa ja silmäilin läjän hömppäsivustoja netistä. Julkkisjuorujen lukeminen on kovin häpeällistä ja ehkä juuri siksi niin perhanan rentouttavaa. Hoho.