Puhelin soi kesken tiskauksen. Äitikultahan se siellä, tärkeitä asioita kerrottavinaan. Hän tahtoi varmistaa, että olen tulossa viikonlopuksi kotopuoleen, jotta voin vahtia koiraa muun perheen rillutellessa pitkin Suomenmaata ja osin myös vesiä. En kuitenkaan saa saapua vielä perjantai-iltana, sillä kotiväki haluaa siemailla viiniä ja tällöin kukaan ei voi noutaa matkalaista asemalta. Lopuksi äitee vielä kertoi, että hän oli paraskaverityypin ja tämän äidin kanssa suunnitellut meille äiti-tytär-baarikierrosta tulevalle kesälle. Olen hieman närkästynyt, sillä minusta tämä kuvio on nyt vähän vääristynyt. Minun pitäisi olla se, joka pilettää menemään kuin pahainen teini ja äidin pitäisi seistä pyhäpäivän illansuussa tiskaamassa ja vastaamassa toisen osapuolen tohotuksentäyteisiin puhelinsoittoihin, joissa kinutaan lupaa vaihtaa vapaalle viikonloppuisin ja vähän muulloinkin. Äiti-tytär-baarikierros?!? Ei semmoisia kuulu tehdä. Voi porot. Tämä elo käy aina vain pelottavammaksi.

Närkästyin myös sille Pulkkisen Raja-kirjalle, jota koitan lukea ennen huomisen eräpäivää. Kesken äidinkielenopettajan ja lukiolaistytön hässimismaratonin (pienehkö närkästys) tyttö rupeaa pohtimaan hevosten kengitystä (närkästynyt kummastus) ja sitä, että hevoset eivät muka makaa koskaan muulloin kuin sairaana, kuolleena tai kengittäjän pakottamana (kaikkitietävä, paheksuva närkästys). En sitten tiedä, onko tuolla väitteellä tarkoitus maalata taiteellisesti jotain seksuaalisia ajatelmia, mutta paskapuhettahan se on. Kyllähän hummat nyt maata osaavat, jotkut konit oikein lojuvat kintut oikosenaan vähän väliä. Ja miten niin muka kengittäjät kumoavat hevosia jatkuvasti? Eiköhän se nyt ole helpompi iskeä rautaa 500-kiloisen otukan kinttuihin, kun antaa pollen seistä pystyasennossa. Pöljä kirja.

Katsokaa nyt tätä. Olen tänään keskittynyt paheksumaan sekä äitini vauhdikkaampaa iltaelämää että aivan muihin asioihin liittyvän kaunokirjallisuuden virheellisyyttä hevosfaktojen osalta. Jessus mikä tosikko. Haha.