Elisan pojat "mittailevat" nettiyhteyttäni, joka on ollut katki kaksi ja puoli viikkoa. No siinähän sitä onkin mitattavaa. Nettisivuilla mainostetaan TOASin asuntoihin tulevaa ältsyn nopeaa Elisan yhteyttä, jolla saa vaikka puolikkaan ponin siirtymään piuhaa pitkin alle vartissa. Perkele. Hervanta-ikäväni vain voimistuu. Minulla on melkein jo ikävä kouluunkin, vaikka harjoittelijan pestiä on vielä melkein puolikas jäljellä. Hullua. Klassinen liian-pitkä-loma -syndrooma taas, jossa siis sana "loma" määritellään sillä köyhälle opiskelijalle tutummalla termillä 8-16 5/7. En tiedä, miten pärjäävät ne hienostoyliopistoissa opiskelevat tyypit, jotka joutuvat selviytymään ilman koulunpenkin suomaa hellää huolenpitoa huhtikuusta pitkälle syyskuuhun. Minulle kolmekin kuukautta on välistä vähän liikaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Se oikeampi loma ei kyllä ollut yhtään liian pitkä. Tai loman viidesosahan se vasta oli, on noita lekottelupäiviä vielä rutkasti jäljellä. (Neljä! Palkallista! Whoaah!) Ehdin minä kuitenkin jo yhden pidennetyn viikonlopun aikana kokemaan sen täydelliseltä kesälomalta vaaditun asian, jota en ole aikaisemmin tehnyt. Kai olen joskus jaaritellut siitä sekopääopettajasta, jonka mielestä kesäisin pitää aina tehdä jotain uutta ja mullistavaa, mieluiten hengenvaarallistakin? Koskenlaskua, laskuvarjohyppäysta, sen sellaista. Minulla on sama periaate, joskin vähän pienemmässä mittakaavassa. Tänä kesänä työnsin sormet kurkkuuni. Ekaa kertaa elämässä! Olin varmaan viallinen teinityttö, kun en sitä aikoinaan tehnyt, mutta onneksi asia tuli nyt sitten korjattua. Olen ylpeä itsestäni. Tai siis en tietenkään ole, olen vain huvittunut taipumuksestani saavuttaa uusia pohjalukemia aina silloin, kun ei ole yhtään tarkoitus. Se on kovin virkistävää.

 

Muutenkin oli vähän levoton viikonloppu. Päädyin muunmuassa nukkumaan samaan sänkyyn yhden tutun ja kahden tuntemattoman kanssa ja ostamaan kaksi litraa rasvatonta maitoa huoltoasemalta sateisena lauantai-aamuna kello viisi. Jälkimmäistä en ole myöskään koskaan aiemmin tehnyt, mutta mietintöjen jälkeen totesin, että edellistä kyllä. Viime kesä, sama tuttu, eri tuntemattomat. (Tietysti, sillä eivät kai ne tuntemattomat enää siinä vaiheessa ole tuntemattomia kun takana on yhteinen yö, haha.) Tässä on joku kuvio. Kyseinen tuttu, jota myös silloin tällöin ystäväkseni tohdin nimittää, on mahdollisesti tulossa ensi viikonloppuna kylään luokseni. Näillä main liikkuvat tuntemattomat henkilöt, varokaa lauantaina, sillä muuten saatatte päätyä nukkumaan petiimme. Ja tällä kertaa se on reteät 80 senttimetriä leveä. Hah.

 

Työnantajani varmaan arvostaa, kun jaarittelen näitä korkealentoisia ajatuksiani näin työaikana. No mutta, antaisi sitten parempaa tekemistä. Jokainen projekti seisoo ties mistä syystä ja olen jo kyllästynyt notkumaan ihmisten ovilla vinkumassa lisäduunia. Teen kuulemma annetut hommat liian nopeasti. No hitto, en minä osaa niitä hitaamminkaan tehdä! Miten ihmeessä se vetkuttelu ja veivaaminen onnistuu aina kouluhommien ollessa kyseessä, muttei tuntipalkan juostessa? En tajua. Omatuntoni on kai ylikehittynyt, kun en hirveästi kehtaa edes surffailla tässä työkoneella. Nytkin kirjoitan tätä Wordiin, ettei kukaan luulisi minun tekevän jotain epäammattimaista. Kun sanon "kukaan", tarkoitan niitä tasan 1,5 ihmistä, jotka mahdollisesti saattavat kävellä takanani olevan käytävän poikki tunnin aikana. Haha. Olen nössö.