En oikein tiedä, mitä tuon viimeisimmän työhaastattelun kanssa kävi. Olenhan minä noissa haastatteluissa ennenkin ravannut, ja saanut töitä tai sitten en. Ei se niin iso juttu ole. Nytkin menin sinne haastatteluun ihan suht rentona ja tulin hyväntuulisena pois. Mutta seuraavat kaksi päivää olin ihan seko. Näin unia, kyttäsin puhelinta, kuljin seinästä seinään enkä saanut kunnolla edes syötyä(!) kun jännitti vain. Olin välillä ihan raivona, että mikseivät ne nyt soita ja hylkää, niin voisin unohtaa tämänkin. Tarpeeksi kun aikaa viettää ainoastaan itsensä kanssa niin sekoaahan siinä.

Tänään se puhelu sitten tuli, paitsi että hylkäyksen sijaan ne kertoivat valinneensa minut. Puhelimen suljettuani tein sellaisia loikkia että kolmiloikan karsintaraja olisi ylittynyt elleivät yksiön seinät olisi tulleet vastaan. Ihan absurdia, miten äkkiä asiat voivat muuttua: vielä aamupäivällä olin masentuneena kaupassa valikoimassa halvempia muroja (Ja sain raivarin niistäkin, kun ne oli pakattu korkeampaan laatikkoon kuin ne kalliimmat ja ne joutui siitä syystä laittamaan kaappiin vinoon.) ja nyt mulla on oikea työpaikka. Voin ostaa jatkossa juuri niitä muroja kuin haluan! Se ei ehkä ole koko tämän asian pointti, mutta olen vielä sen verran hämmentynyt, että keskityn nyt vain niihin muroihin. Koska muuten rupean panikoimaan esimerkiksi siitä, että mulla ei ole hajuakaan, miten niitä töitä tehdään. Hehehe. Liian myöhäistä, paniikki alkaa vallata alaa. Seinät, olkaa valmiina, kimpoilu alkaa jälleen.

Voi porot.