Sissus, kun meni sitten marraskuu vauhdilla. Se on joulukuun eka (No nyt on jo toka, mut niin se aika juoksee. Senkin huono bloggaaja.) eikä mulla ole joulukalenteria. Voi kyynel. Saatan tosin selvitä ilmankin, olenhan kasvanut aikuiseksi. En ole vielä joulupukillekaan kirjoittanut, vaikka kaksi sekopäätä, joita myös vanhemmikseni kutsun, soittelevat mulle harva se päivä ja tenttaavat, mitä haluan joululahjaksi. No kun en keksi mitään! Sen sanoin, että se yksi ekstra-haarukka olisi kiva, mutta sekin varmaan tulee sieltä äidin haarukkalaatikosta, josta ne kolme edellistäkin ovat kotoisin. Pitää pitää setti kasassa, haha. Mutta haarukan saatuani elämäni on sitten kai kohdillaan, ainakin jos materiaa katsoo. Aika hyvin tällaiselle kurjalle töitä vieroksuvalle hulttio-opiskelijalle.

Opiskelusta puheenollen, syksy on lopussa ja ilmassa on ihan oikeaa lopettelun tuntua. Kouluni kun on jossain välissä (Ehkä viime vuonna? En tiiä, en ollut täällä.) mennyt sorvaamaan aikataulujaan siten, että siinä missä joululoma ennen katkaisi kolmannen jakson keskeltä halki aiheuttaen ties mitä epäselvyyttä ja yleistä päämäärättömyyttä, nykyään jaksoja onkin yksi vähemmän ja koko syksy lopetetaan johdonmukaisesti tenttiviikkoon. Mikä tarkoittaa sitä, että nyt kurssit loppuvat ja harkkatyöt painavat ja tentteihinkin pitäisi joskus lukea ja ja ja. Mutta oikeasti, jotenkin kierosti pidän tästäkin. Viimeisen viikon perjantai-iltapäivänä teen vikan tentin, sitten hyppään jonnekin hölöhölömaahan vuodenvaihteeksi ja kun tammikuussa tulen takaisin, kaikki alkaa puhtaalta pöydältä. Puhtaita pöytiä niin harvoin näkee. Oikeastaan en edes muista, miltä sellainen näyttää. Kiiltävältä, ehkä?

Mutta niin, eilen pääsin lopullisesti eroon siitä yhdestä kouluhommasta, jota olen koko syksyn ajan raapustanut. Vähän oli jännittyneisyyttä ilmassa, kun piti lopuksi muille ihmisille esittää, että mitä mä nyt olen itse itseni kanssa ajatellut. Kaikki lähti siitä, että havaitsin kirjallisen työn palautuksen jälkeen, että sen ensimmäisen kappaleen ensimmäisessä virkkeessä on ihan toivoton ajatusvirhe. Olin hyvin vakuuttunut kyvyistäni, mutta sitten yllätyksekseni sainkin rutkasti hyvää palautetta enkä ilmeisesti olekaan mikään ihan toivoton urpo. Ha! Kyllä musta vielä jonakin päivänä tulee ainakin puolikelvollinen insinööri! Viinitkin kypsyy ajan kanssa vaimitensenytoli. Otetaan rauhallisesti vaan. (Se kandi mulla on vieläkin aloittamatta. Sanoin tekeväni sen jouluun mennessä. Juu-u.)

En sitten tiedä, olisiko mulla aihetta tähän, mutta muutenkin musta tuntuu, että asiat ovat ihan hyvin nyt. Ei ahista juur mikään. Ei tee pahaa edes tuo talvi, vaikka se on kaikkien mukaan tylyin ikinä. Lunta ja kylmää, no mikä jottei. Pimeyskin käy mulle. Kaikenlaista kivaa on siihen malliin ettei ehdi juuri ikävystymään ja silloinkin, kun ehtii, se on sellaista hyvin sortin ikävystymistä. Kuten vaikkapa eilen iltayhdeksältä. En keksinyt mitään tekemistä, joten menin nukkumaan. Joidenkin korvaan tämä tietysti saattaa kuulostaa hyvinkin surulliselta elämältä, mutta mulle yhdeksältä nukkumaan meneminen on suorastaan nautinto. Kymmenen tuntia unta ennen aikaisiakin aamuja? Kyllä, kiitos.