Kuten on jo varmaan monesti käynyt selväksi, olen vähän tosikkomainen, pikkusievä pönttö, joka löytää jännitysmomentteja elämäänsä lähinnä lähiökirjastoista ja pyykkituvista. Siksipä minusta on hirveän huisia, että kävin juuri kaupassa ostamassa pikkuhiluilla ja pullonpalautusrahoilla itselleni jotain syötävää, koska iltapäivällä taivalsin ruokakaupan sijaan kulmapubiin työtovereiden kanssa "yksille" ja hassasin siellä lähes kaikki (laina)rahani ennen huomisen palkkapäivää. Vielä olen olevinani niin kiltti ja kunnollinen, että puolitosissani vastustelen kaljallelähtökutsuja ja pöytään kannettuja tuoppeja pienen tovin ennen onnellista myöntymistä, mutta eiköhän minusta saada tuokin ikävä tapa kitkettyä kesän loppuun mennessä. Lupailivat ainakin yrittää kovasti. Ne penteleet.

Kauppaan kirmasin uskaliaasti pyörälläni. Keltainen Tunturini muutti nimittäin vihdoinkin perässäni tänne, kun kävi ilmi, että enhän minä siellä kotopuolessa pyöräile muulloin kuin pienessä sievässä ja silloinkin jollain kaverin mummon satulattomalla romukonkelilla. Tämä oli ensimmäinen koitos citypyöräilyurallani ja kylläpä tuntui oudolta verrattuna tuohon maaseutumalliin. Ensinnäkin ajoneuvon haltuunotto vaati peräti kolmen lukon avaamista (pyörävarasto, vaijerilukko ja pyörän lukko, varkaat älköön vaivautuko) ja sitten tuolla muutaman sadan metrin häkellyttävällä taipaleella piti koko ajan katsoa silmä tarkkana, että kaahaili laillisella reitillä eikä pitkin ojanpohjia kuten kotopuolessa. Kaukana oli villeys ja vapaus, kävellen olisit jo perillä. Saattaa muutenkin olla, että olen enemmän kävely+linja-autoilu-ihmisiä. Kävellessä voi kotimatkalla syödä jätskiä, fillarin kanssa se olisi nopeasti rinnuksilla.

Muutenkin on varsin hymyilyttävää. Töissä olen oppinut surraamaan sekä lakaisemaan lattian sijaan kattoa. Tuo ei kuulosta kovin hyödylliseltä, mutta uskokaa pois, rakentamista ne ovat nuokin ja yliopistoa on tätä varten käyty. Tämän aamun hyytävässä vesisateessa koin ilmeisesti jonkun taianomaisen puhdistautumisen, sillä sen jälkeen ei meinannut äijien kehukommenteista tulla loppua (tarkistin jo märkä t-paita -asian, mutta siitä ei ollut kyse). Kun on viitisen viikkoa ollut vain mulkoiltavana ja tuhahdeltavana, on kivaa, kun suurempi lössi alkaa a) puhumaan ja b) puhumaan mukavia. Tyhjäähän ne jauhavat, mutta onhan se välillä kiva kuulla, että Tytöllä on nätti hymy tai että Tyttöhän se tämän homman pelasti. Yhden nuoremman jäpikän olen koulinut häviämään minulle tikissä ja noutamaan kaupasta suklaapatukoita. Hahaa. Tämä kesätyönraasu on aika paljon kivempi juttu kuin osasinkaan kuvitella. No, ne aamuherätykset kyllä vituttavat edelleen.

Viikonloppuna pitäisi taas notkua ja meuhata niiden oikeiden kavereiden kanssa. Toistelen nyt samaa, mutta en häkellyksissäni juuri muuta voi: helkkarin kiva kesä.