Aamulla ahdisti. En mie tiiä mikä täs ny mättää, ahdistipa kumminkin. Semmoinen selittämätön, huonolla tavalla kauhean levoton olo.

Päätin mennä kirjastoon rauhoittumaan ja sehän toimi. Luin jotain kökkäreistä sisustuslehteä, jossa citysinkut asuivat vitivalkoisissa ullakkoasunnoissaan ja jotenkin kummasti intouduin. Uusi asuntoni ei ehkä ole  romanttisen jugendtalon leveäikkunalautainen helmi ja sen tuleva asukaskin on aika kaukana tyylitietoisesta mutta ah-niin-lystikkäästä (ja rahakkaasta) taidehörhöstä, mutta jotenkin silti koin, että tää on nyt mulle. Muuton yhteydessä aion päästä roinaläjistäni ja lähinnä lastentarhaa muistuttavista sisustusratkaisuistani ja tehdä uudesta asunnostani viehättävän, esittelykelpoisen sopen. Oh. Se valkoinen ja avara atmosfääri ei ehkä kuitenkaan ole mun juttuni, mutta onneksi lehdessä oli tarjolla muutakin. Eniten riemastuin jonkun italialaisen graafikkopariskunnan (En mä muista, oliko ne just italialaisia ja graafikkoja, mutta ainahan ne noissa lehdissä on.) tavasta somistaa design-huonekalujaan räikeän värisillä, kotikutoisen näköisillä neuleenpalasilla, jotka oli pingotettu jakkaran päälle tai kiedottu tuolinselkämykseen. Varmasti ne olivat jonkun huippusuunnittelijan trendikkäitä tekeleitä, hintalapussa vähän liikaa nollia, mutta hei, tuommoista voisin melkein kehitellä itsekin! Tätä tyylikästä, mutta hitusen epämukavaa tietokonetuoliani kun verhoaa tuommoinen karmea ruusukuvioinen fleecehuopa, jonka joku tuntemattomaksi jäänyt taho päätti minulle luovuttaa ylioppilaaksi suoriutumisen kunniaksi pari vuotta sitten. Ihan kiva juu, mutta kaipaisin vähän muuta kuin herkkää ruusunkukerrusta.

Niinpä menin kauppaan ja ostin marketin suurimmat puikot ja häiriintyneimmän väristä lankaa. Nyt alkaa kuulkaa neulebloggaus! Hoho. Naurattaa itseänikin tämä juttu. Mutta oottakaas vaan, ensi kuussa on pystyssä semmoinen koti, että sisustuslehdet ovat ovella jonossa. Täytyy siihen mennessä kehitellä jotain tyhjänpäiväistä jorinaa talon hengestä ja lähiön luonteesta, jotka yhdessä pulppuavan luovuuteni kanssa nostavat pintaan jotain niin ainutlaatuista kuin Murju vol. 2. Vai keksivätkö ne toimittajat sen tuuban itse?

Jos olen sisustuslehtieloon päässyt, niin iltapäivällä ehdin myös fiilistelemään tv-kokkimaailmassa. Tai no, ne tv-kokit multa puuttuivat, mutta mulla on uusi hieno kokkiveitsi! Olen tähänastisessa kokkauksessani noudattanut yhden veitsen taktiikkaa ja luullut homman hoituvan varsin sutjakasti niin. Väärin! Joskus talvella menin materialistihuuruissani ostamaan kahden keittiöveitsen setin, kun en muutakaan keksinyt ja halvalla sai. Vasta nyt otin isomman ja komeamman veitsen käyttööni ja voi porot! Ei ole sipulin silppuaminen ollut koskaan näin coolia! Tunsin oloni pieneksi jyrkisukulaksi ja suorastaan hihkuin ääneen veitsen aiheuttamaan sulavuutta. Enpä olisi ikinä uskonut, kuinka paljon voi olla veitsestä kiinni. Tunarikeittiö oli poispyyhkäisty ja tilalla oli hienostunut mutta trendikäs lauantai-iltapäivän ruokaohjelma.  Ranskankielisellä otsikolla. Laitoin helmetkin kaulaani. Olen ihan järjettömän chic.

Hihi. Tää alkaa mennä hurjaksi. Menen katsomaan Simpsoneita, mikäli innoltani kykenen. Heippa.