Ah. Olen kotona taas. Likaisia astioita ja vanhentunutta maitoa. Onnellista.

Tännepäin kulkeutuminen oli taas työn ja tuskan takana. Aluksi suhasin koko päivän ympäriinsä hyvin ärsyyntyneenä. Tällä kertaa maantieajo ei ollut kovinkaan ärsyttävää, jos ei lasketa jääkalikoiden peittämiä pyyhkijöitä ja pelloilta puhaltavaa lumipyryä. Mutta sitten päästiin kaupunkiin. Kaistoja ei enää ollut, vaan jokainen ajoi siinä missä parhaaksi näki. Liikennesääntöjäkään ei enää ollut, vaan jokainen ajoi siten miten parhaaksi näki. Ja kun sait kotteron onnellisesti ohjattua vallien ja möykkyjen läpi haluamaasi suuntaan, oli edessä kadulle pysäköity rekka. Siinä se on, eikä muualle mene. Olin valmis hylkäämään auton ja kävelemään suorinta tietä päiväntasaajalle.

No, lopulta sain lykättyä auton parkkihalliin sulamaan ja hallin pohjakerrokseen kasautuneita järviä pitkin uiskennellen pääsin hoitamaan asioita. Poliisilaitoksen tädiltä menin pyytelemään ajokorttia. Täti katsoi tietokonettaan, katsoi minua, katsoi tietokonettaan ja kurtisti kulmiaan. Kädessä tällä oli kaksi vuotta vanha väliaikainen korttini, jota tietokoneen mukaan ei ollut olemassa. Lisäksi täti kovasti hämmentyi siitä, että asun, olen kirjoilla ja asioin poliisilaitoksella kolmessa eri kaupungissa. (No minkäs teet, kun olet tämmöinen maailmankansalainen. Hah.) Täti lähti selvittelemään pomonsa kanssa asiaa ja minä jäin penkkiin hikoilemaan talvitamineissani. Viihdettä tarjosi noin ikäiseni poika, joka haistatteli tädit, pomot, virkamiehet ja koko Suomen valtion, koska hänellä oli vanhentunut ajokortti ja satsi omatekoista kiljua. Just.

Paperiasiani saatiin kuntoon, ehkä. Menin lepuuttamaan hermojani lempikahvilaani uusi lempikirjani laukussa. Kahvilan naapurikiinteistöä ilmeisesti remontoitiin, sillä kahvilassa möykkäsi aivoja pahoinpitelevä poran ääni. Lähdin pois, sukeltelin auton luokse ja eksyin pariin otteeseen lumituiskuun. Kiroilin.

Loppupäivään kuului bussimatka tauotta selostavan kännisen papan seurassa ja syväjäätyminen kotimatkalla. Olin juuri lukenut juttua paleltumien takia amputoiduista raajoista ja tennareissani tuntui pelottavan elottomalta. Olin niin jäässä, että kun vastaan tuli paloauto, ensimmäinen ajatukseni oli äh, jollakin onnellisella on tulipalo. Mä lovetan tätä talvee aika sikana.

Nyt ryhdyn kirjoittamaan ruotsin ainetta ja toivon, että lumi on sinä aikana sulanut pois tuosta ikkunan alta. Tahdon syksyn takaisin.