Toiset tekevät eeppisiä autoretkiä Jäämerelle tai Baltian läpi, toiset menevät Savoon. Sain taas takapenkkikohtauksen. Ne ovat niitä, kun istuu auton takapenkillä, katselee laskevaa aurinkoa ja melkein kuolee siihen ajatukseen, että tätä ei ole kukaan elokuvaohjaaja lavastanut, tämä on totta. Hienompaa kuin fiktio. En ehkä kestä.

Mun road trip -elokuvassani olisi kaverin siskolta lainattu Toyota Corolla, matkamusiikkina hipsteriystävien uusia suosikkeja, joita meidän perheessä kuunneltiin kaikki kesälomamatkat jo silloin 90-luvulla. Jäätelöä jokaisella huoltoasemalla, bensaa joka toisella. Naku-uintia keskellä yötä, aamulla aamiaista laiturilla, seitsemän maailman pehmeimmän näköistä sorsanpoikaa katsomassa vierestä. Loputon aurinko, joka ei vaan lopeta. Jonkun toisen mummola, jossa kuitenkin samat kahviastiastot kuin omassa mummolassa. Nuotio syttyy yhdellä tulitikulla, mökkiradiosta soi tangoa ja c-kaseteilta rekkamiesiskelmää. Ilmastoimattomaan autoon nukahtamista, kotimatkalla viimein sade, toiseksi viimeinen etappi tuppukylän junalaiturilla, jossa ei ole yhtäkään toista sielua. Lopputekstien päälle sateen ropinaa ja VR:n naisen tiedotus. Lähijuna saapuu ja lähtee raiteelta yksi. Fin.

Se hyvä puoli elokuvissa on, että niissä on harvemmin hyttysiä.