Hoh. Olen saavuttanut soluasumisen tilan, jota olen odottanut toissasyksystä asti. Täällä riidellään. Näin kauan siihen meni, mielestäni saavutus on aika hyvä.

Syyt ovat toki klassisia yhteisasumisen pulmakohtia: joku on jättänyt roskapussin viemättä, toisella käy liian äänekkäitä kavereita ja joku on mennyt puhumaan selän takana pahaa toisen ärsyttävistä tavoista. Melkein sitä toivoisi, että riidanaiheet olisivat vähän mielikuvituksekkaampia kuin nämä perinteiset, mutta ei auta, näillä mennään.

Jostain syystä mua huvittaa koko tilanne kovasti. Kämppisten sanailu alkoi jo eilisiltana ja jatkui ilmeisesti tähän aamuun, sillä kesken unieni sain tekstiviestin, jossa minut kutsuttiin jatkamaan keskustelua illemmalla. Minulla ei ollut mitään kovin merkittävää sanottavaa, mikä oli kyllä ihan hyvä, sillä tänään kotiin tullessani vastassa oli semmoinen puhina, ettei suunvuoroa juuri saanut. Nyökyttelin tyynenä ja jäin keittiöön päivällistämään, kun kämppikset vuorotellen marssivat huoneisiinsa ja niistä ulos. Vähän mielenosoituksellista musiikkia ja oven läpi kuuluvia katkeria puhelinsoittoja tukijoukoille, sitten taas asian vääntämistä koko joukolla. Koitin kovasti pitää naaman peruslukemilla, ettei puukkoa olisi lentänyt suuntaani entistä enempää. Tunsin oloni kovin lammasmaiseksi.

Mietin, että mikä ihme pitää hermoni näin rentoina, etten yhtään lähde mukaan äsähtelemään, vaikka toiset siihen melkein yllyttävät. Historia kuitenkin tuntee minut melko kovapäisenä riitelijänä. Kotopuolessa tapasin varsinkin tuossa hieman nuorempana nostattaa semmoisia myrskyjä, että kailotus kuului kylän toiselle laidalle ja taulut tippuivat ovienpaiskonnan voimasta seiniltä. Tytskäjoukkionkin kanssa on otettu yhteen, ehkä vähän vähemmän voimallisesti, mutta kyllä sen verran pisteliäästi, että roomalaisen hotellihuoneen seiniä korvensi. Riidellessäni olen aika paha suustani ja osaan kaivella kaunoja vuosien takaa, mikäli on tarvis. Jos olen sopivalla tuulella, niin sota saadaan kyllä syttymään tikusta tai vain puolikkaasta, enkä siihen paljonkaan ärsytystä tarvitse.

Ja nyt vain naurattaa. Onpas hassua. Kämppikset ovat sitä mieltä, että mielessä olevat asiat pitäisi sanoa suoraan toisille, mutta ei mua nyt huvita alkaa näitä juttuja puimaan. Siinä on nimittäin se vaara, että roskapussikina saattaa levitä vähän henkilökohtaisempiin asioihin, enkä nyt todellakaan ole sillä tuulella, että tahtoisin keskustella vioistani kolmen varsin eriluonteisen tyttöihmisen kesken. Siinä saattaisi nimittäin roiskua sen verran, että pelkkä pöydän pyyhkiminen ei tilannetta parantaisi. Ja hei, kohta alkaa Idols, en mä sitä halua missata! Niinpä istun nyt yksikseni vääntelemässä naamaani, kunnes tuiverrus vesilasissa tyyntyy.

Ihmiset, menkää asumaan soluasuntoihin. Jos niissä ei opi luuttuamaan ihan yleisten standardien mukaan, niin ainakin niissä kehittää konfliktinkarttelutaitoja. Puolentusinaa kämppäkaveria ja työpätkät asiakaspalveluhommissa ovat tehneet musta näköjään rautahermon. Näitä oppeja ei kouluista saa. Vau.